Ovatko romanttiset elokuvat syynä avioeroihin?

whenharrymetsally_featured_

En ole kovinkaan suuri Hollywoodin romanttisten elokuvien tai komedioiden ystävä. Moni saattaisi haukkua kyynikoksi, mutta mielestäni niiden edustama maailma on vain usein täydellisen epärealistinen (puhumattakaan usein myös niin huonoista käsikirjoituksista ja järkyttävän yksiulotteisista, stereotyyppisistä henkilöhahmoista) suhteessa oikeaan elämään.

Hääkomediat ovat usein tässä genressä pahimmasta päästä vaikka poikkeuksiakin on. Paul Feigin vuonna 2011 ohjaama Morsiusneidot (Bridesmaids) oli riemastuttavan erilainen häähörhötys kaiken ällöromanttisen pumpulin joukossa. Harvoinpa noissa elokuvissa morsian paskoo housuunsa hääpuku päällä.

Tänään ensi-iltansa saa uraansa ohjaajana vasta aloittelevan Justin Zackmanin ohjaama romcom Yhdet häät ja kolme anoppia (The Big Wedding). Se sattui kuulumaan tuohon tyypilliseen, kyynikolle näppyjä nostattavaan romanttisten komedioiden sarjaan, jossa laatunäyttelijät (mm. Robert DeNiro, Diane Keaton, Susan Sarandon ja Robin Williams) näyttelevät masentavan mukahauskoja hahmoja muovisessa, luotaantyöntävässä tarinassa.

I’ll have what she’s having.

Eihän kaiken pitäisikään vastata aina totuutta. Näiden elokuvien tarjoama kuva romanttisesta rakkaudesta tuntuu kuitenkin olevan aina todella kaukana totuudesta. Tulikin mieleeni, että johtuukohan osa aikamme avioerobuumista siitä, että kuvittelemme avioliiton ja rakkauden juuri sellaiseksi, millaisena se meille näissä romanttisissa Hollywood-elokuvissa myydään ja emme osaa ajatella, että rakkaus hyvin harvoin on sellaista? Rakkaushan on myös sitä raakaa arkea, aivan kuin vaikkapa Michael Haneken riipaisevassa draamassa Rakkaus. Tai sitten se voi olla loputonta kaipuuta, kuten esimerkiksi Ang Leen Brokeback Mountainissa.

Bridesmaids

Joe Wrightin Leo Tolstoin romaanin pohjalta ohjaamassa elokuvassa Anna Karenina analysoidaan rakkautta monelta kantilta. Siinä nähdään järkipohjaista rakkautta (Anna ja aviomiehensä), kiihkeää fyysistä rakkautta (Anna ja kreivi Vronski), vanhemman ja lapsen välistä rakkautta sekä platonista, mutta voimallista sisarusrakkautta. Ehkäpä romanttisimmillaan tässä elokuvassa rakkaus esitetään lapsenomaisena, “puhtaana” rakkautena Kittyn ja Levinin välillä, sillä kiihkeä fyysinen rakkaus -niin kiihkeää ja voimakasta kuin se onkin- ei kestä loputtomiin. Onhan evolutiivinen fakta, että suvunjatkamiseen tähtäävien “rakkaushormoneiden” eritys vähenee ajan mittaan kun rakastuminen muuttuu rakastamiseksi – tai sitten ne vain katoavat kokonaan, mikäli tunnesidettä ei synny.

Loputtomaan intohimoon uskominen on varmasti osasyy sille, että kumppania vaihdetaan nykyisin niin helposti. Elokuvien kiihkeät kohtaukset takkatulen (huom. aina takkatulen!) ääressä saavat helposti kaipaamaan uutta hehkua omaankin elämään. Elokuvien litteät vatsat ja tiukat rintalihakset kietoutuneina seksikkäisiin alusvaatteisiin ovat kuitenkin kaukana todellisuudesta, jota hallitsee elintasosta kasvanut vatsakumpu ja lapsen syntymän jälkeen roikkuvat rinnat. Samoin herrasmiesmäinen kohtelu, “olet minulle kaikki kaikessa ja haen sinulle vaikka kuun taivaalta” (kuten vaikkapa Jim Carrey tekee elokuvassa Bruce Almighty) -mentaliteetti korostuvat elokuvissa. Ja hei, kukapa nainen ei haluaisi tulla kohdelluksi kuin prinsessaa? Mutta löydäpä reaalimaailmasta sellainen mies! Ei taida onnistua.

Harvalla pariskunnalla intohimo leiskuu vielä 20 vuoden yhdessäolon jälkeen samalla tavalla kuin nuoruuden villeinä vuosina. Kiihkeyden on korvannut syvempi yhteenkuuluvaisuuden tunne, mitä monet pitävät harmaana arkena, tuttuna ja turvallisena, mutta alkuaikojen pauhaavaan intohimoon verrattuna tylsänä. Elokuvissa ollaan joko tai: jos rakkaus ei roihua kiihkeänä, aina löytyy se vanha highschool sweetheart, jonka kanssa voi lämmitellä nostalgisia tunteita uudestaan, tai se naapurin upea ja fiksu kaveri, joka ei oikeasti tiedä olevansa upea ja fiksu.

Jos oikein kierosti halutaan kehitellä salaliittoteorioita, niin hääkomedioilla voisi hyvinkin kuvitella olevan linkityksen hääfirmoihin, jotka hakevat näillä elokuvilla lisää bisnestä. Elokuvien upeista häistä hullaantuneet haluavat itsellekin samanlaiset. Sitten parin vuoden päästä erotaan -ja mennään uusiin naimisiin!

© Päivi Laajalahti

Kirjoittaja on kyyninen aikuinen, joka katsoo mieluummin äijien välistä turpiinmättöä kuin älläromanttisia elokuvia, ja pyrkii kiertämään varsinkin hääkomediat mahdollisimman kaukaa. Eivät kaikki romattiset komediat ole läpeensä pahoja hänenkään mielestään. Hyvien joukkoon kuuluvat mm. When Harry met Sally…, Neljät häät ja yhdet hautajaiset ja Love Actually.

Kommentit

Tags from the story
,