Arrival – taidokas tieteistarina on vuoden kohokohtia

arrival_arvostelu

Arrival jatkaa osaltaan nykyistä scifi-elokuvien suuntaa, jossa suurista asioista puhutaan hyvin henkilökohtaisen lähestymistavan ja näkökulman kautta. Se porautuu yksilöön, tällä kertaa Amy Adamsin taidokkaasti esittämän Louise Banksin hahmoon – naisen joka yrittää puhua avaruudesta tulleille muukalaisille. Arrival on tarina, jonka suuruus kiteytetään yhteen naiseen ja tämän ponnisteluihin ymmärtää. Maailman kohtalo, ihmisten paniikki ja kansainvälinen kaaos, ovat taustahuminaa joka tulvii tarinaan lähinnä television uutisten ja armeijan tarjoaman taktisen informaation kautta. Itse tapahtumapaikalla, keskellä aavaa laaksoa leijaileva yksi alus kahdestatoista, on ympäröity hiljaisuudella joka ulottuu elokuvan jokaiseen nurkkaan.

Ohjaaja Denis Villeneuve on taidokas tarinankertoja, jonka hidas ja maltillinen johdatus läpi tapahtumien on sukua hänen edellisille erinomaisille elokuvilleen Sicario ja Vangitut (Prisoners). Arrival antaa uskoa myös ohjaajan seuraavaan suurprojektiin, Blade Runnerin jatko-osaan.

Arrivalissa tilaa saa yksilö, joka tuntuu koko maailmaa koskevissa tapahtumissa yhtä aikaa itsekeskeiseltä sekä erinomaiselta ratkaisulta. Yksilön valinnat ja teot saavat merkityksen uuden tuntemattoman äärellä. Siksi Arrival on hiljaisuudessaan niin toimiva. Suuret toimintakohtaukset ja kaaos loistavat poissaolollaan, ja katsoja näkee tapahtumat Banksin kautta, siirtäen fokuksen suurilta osin pois muusta maailmasta. Se tuo myös muukalaiset näin paljon keskeisempään osaan, ja kerrankin etsitään vastausta kysymykseen miksi. Tarina laittaa uskonsa ihmisiin tavalla joka tuntuu epärealistiselta ja turhauttavalta. Realistisempi ote, kaaos ja pelon aiheuttama muukalaisviha, ovat siirtyneet taka-alalle. Maiden johtajat herkkine liipaisinsormineen ovat näissä tarinoissa usein epäkiinnostavia ja masentavan todellisia tekijöitä. Arrival viipyilee melkein sadunomaisessa kuplassa, jossa tosielämä on sosiaalisen median ärsyttävä saapuneen ilmoituksen äänimerkki.

Heptapodit, nuo oudot ja menneen maailman eläimiä muistuttavat muukalaiset, tuodaan ruutuun hitaasti paljastaen. Kuvauksesta vastaava Bradford Young luo unenomaisia maisemia ja kauniisti lipuvia kohtauksia joihin haluaa hukuttautua. Arrival on tieteiselokuvaksi ihastuttavan tyhjä räjähdyksistä, toiminnasta ja nopeista leikkauksista. Kuva viipyilee ja elää samassa tahdissa heptapodien kanssa, ja pakottaa niin Banksin kuin katsojankin pysähtymään. Kaikkea reunustaa Jóhann Jóhanssonin luoma musiikki, jonka kummitusmainen kaiku on vieras yhdistelmä alkukantaisia törähdyksiä ja tunnelmapaloja vailla kouriintuntuvaa kokonaisuutta. Se on yhtä vieras kuin avaruudesta saapuneet oliot, ja kietoo elokuvan täydelliseksi elämykseksi.

arrivalelokuvaarvostelu

Hitaasti etenevä kerronta, jonka harmoniaa hermostuneet armeijan miehet ja maailman johtajat yrittävät rikkoa tehokkaasti, leikkautuu lopussa teräväksi taitekohdaksi. Se luo jännitettä, jonka purkautumista katsoja seuraa huolestuneena, sillä kyseessä on muutakin kuin maapallon kohtalo. Tarina asettaa kysymyksen yhdistyväisitkö kansakunnat yhteisen “uhan” alla. Ja onko uhkaa edes olemassa, vai tuhoavatko ihmiset itse itsensä vieraan pelon vallassa. Nykyinen maailmanpolitiikka tarjoaa tähän vastauksen esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja maahanmuuton muodossa. Siksi Arrivalin käsitys ihmisyydestä, siitä mitä me olemme valmiita kohtaamaan ja mitä olemme valmiita uhraamaan, tuntuu  optimistiselta.

Tarina nostaakin esille vain yhden ihmisen, yksilön, jonka tarina saa katsojan todella tuntemaan. Ihminen on itsekeskeinen olento, jonka on helpompi samaistua yksittäisen hahmon tuskaan ja ymmärtää se, kuin katsoa kokonaisten kansakuntien taistelua kaaoksen keskellä. Arrival on pienimuotoisuudessaan ja kauneudessaan yksi vuoden hienoimpia elokuvia. Sille pitää antaa tilaa ja aikaa, mutta se palkitsee katsojan murskaavalla tavalla viimeisien minuuttien aikana.

Kommentit