Blair Witch – syksyn telttaretki on peruutettu

blairwitcharvostelu

Vuonna 1999 ilmestynyt The Blair Witch Project muutti tuolloista käsitystäni niin kauhusta kuin reipashenkisestä telttailustakin kertaheitolla. Elokuvateatterista raahautui ulos lievästi (tai paljon) traumatisoitunut nuori nainen, joka ei uskaltanut pariin viikkoon näkemänsä jälkeen kääntää selkäänsä avonaiselle ovelle. Kyllä, tämä tapahtui enkä häpeä myöntää sitä. Nyt huvittavilta tuntuvat seuraamukset ainoastaan korostavat sitä, että kauhuelokuvia rakastavallekin ihmiselle alkuperäinen teos iski lujaa kuin se kuuluisa leka. Pimeässä metsässä säntäily, heiluva kamera ja muutama hassu tikku-ukko loivat ainutlaatuisen kokemuksen, eikä elokuvasta turhaan puhuta aikamme merkittävänä genren käyntiin potkaisijana. Jatko-osasta ei halua puhua kukaan.

Ajat muuttuvat. Found footage-genren elokuvat on kaluttu loppuun turhauttavalla tavalla. Mikään ei yllätä enää ketään. Internet ehtymättömine varastoineen on paljastanut kaikki salat ennen ensimmäisenkään minuutin lipumista valkokankaalle. Mitään viraali-ilmiötä, tunnetta siitä että tämä voisi olla totta, ei enää ole eikä se ole nykypäivänä enää edes mahdollista. Katsojat toivovat vain pääsevänsä kauemmas heiluvista kamerakulmista säästääkseen herkkiä silmiään, jotka on kulutettu loppuun tuijottamalla alati jotain ruutua. Kauhuelokuvissa on aina ollut tietty halpuuden, rapsakan budjettitekemisen tunne – se on sopinut innokkaille elokuvantekijöille kyllästymiseen saakka. Voiko tätä sinällään herkullista tapaa kertoa tarinoita Instagrammin, selfien ja Snapchatin aikana enää pelastaa? Suoraan livefeediin iskevät tarinat, kuten 2014 Unfriended, ovat oiva seuraava askel kuluneelta tuntuvalle ilmiölle.

Ja sitäpaitsi, kuka enää löytää nauhoja, tai muistikortteja, makoilemassa ympäriinsä. Eikö kaikki mene pilveen tai suoraan nettin? Ei, jos olet dokumentin tekijä. Blair Witch pistää panoksensa vakaasti ensimmäisen osan harteille. Uuden metsäseikkailun ryhmästä löytyy alkuperäisessä tarinassa kadonneen dokumentaristin pikkuveli James (James Allen McCune). Nuori mies, joka haluaa paitsi löytää siskonsa, myös selvittää mikä näissä metsissä on vialla. Ryhmälle metsään matkaamiseen kimmokkeen antaa paikallisten löytämä muistikortti, jossa joku muu on löytänyt pahamaineisen talon. Samalla video osoittaa että myös tälle ryhmälle on käynyt köpelösti.

On ainoastaan loogista, että näillä todisteilla pistetään rinkat selkään ja lähdetään uusimmalla tekniikalla varusteltuina samoilemaan pitkin kauniita syysmaisemia. Nuorison kyyniseen tapaan kaikki ovat legendan ja tapahtumien suhteen hyvin epäileväisiä – vaikka samalla mitään muuta selitystä ei nuorista irtoa. Joukkio on täynnä ironista vitsailua ja vähättelevää henkeä, ja katsoja vain odottaa että heidät pistetään paikalleen. Joukkio on yhteenhitsautunut ja vahva ystäväporukka, joka tuo lujan siteen tarinaan. Kaksi uutta tuttavuutta, Talia ja Lane (Wes Robinson ja Valorie Curry), jotka tuntevat paikan ja sen legendat, ovat epämääräisen outoja. He ovat sopivan hermostuttavia kehystämään tarinaa. Samalla näytteleminen tuntuu juuri siltä – näyttelemiseltä – , sillä parasta The Blair Witch Project-elokuvassa oli juuri amatöörimäisyys ja näyttelijöiden kömpelö aitous. Uutta kuvakulmaa tuovat korvaan kiinnitettävät kamerat sekä korkealla toisenlaista maisemaa tarjoava kameralennokki. Mutta tekniikkakaan ei pelasta kaikkea.

Kova ryske, pimeä metsä ja leiripaikalle pian ilmestyvät hervottoman kokoiset tikku-ukot pistävät nuorisoon liikettä. Vaikka säntäily, kiljuminen sekä epämääräiset kuvakulmat ovat tuttuja, nostaa katsoja silti hartioita kohti korvia. Ilmeisesti tuttuudesta huolimatta tämäntyyliseen paniikkiin ei täysin totu koskaan. Se luottaa paljon turhaan säikyttelyyn – kovaan paukkeeseen, äkkiä ilmestyviin ystäviin ja vääriin hälytyksiin. Kaikki pelko ei ole siis aiheellista, mutta tästä huolimatta se tehoaa. Harva meistä ei hätkähdä jos vieressä paukahtaa pakoputki. Mutta metsässä on muutakin. Siellä on jotain synkkää ja pahantahtoista, ja tämä on se mikä pistää ihmiset juoksemaan veren kohistessa korvissa ja kurkun kuivuessa ruosteeksi apua huutaessa.

Miksi tuttu metsä, melko tuttu tarina ja odotetunlainen juonenkuljetus sitten toimivat jälleen niin hyvin? Osittain elokuva raahaa aikuisen minäni jälleen vuoteen 1999, siihen pimeään elokuvateatteriin jonka katosta roikkui tuolloin tikku-ukkoja. Aikaan jolloin todellisuus avautui valkokankaalla täysin uudella tavalla. Blair Witch pistää ihon mukavasti kananlihalle, vaikka se ei kerro mitään uutta. Toisinaan se jopa naurattaa, mutta naurussa on pieni epätoivon reuna. Jossain mielen taka-alalla käy kuitenkin ajatus, että se ikuinen haave telttaretkestä syksyisessä metsässä jää edelleen tekemättä. Ainakin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.

Kommentit