Nymph()maniac todella varastaa ajatukset

nymphomaniac_featured

Nymphomaniac on hieno elokuva. Tähän tulokseen tulin muutaman päivän elokuvaa pohdiskeltuani. Blu-rayn kansitekstissä mainitaan, että ”harva elokuva varastaa ajatukset päiväkausiksi” ja niin se todella tekee. Olen käynyt dialogia elokuvasta sekä yksin pääni sisällä että katselukumppanini kanssa ja aina vain löytyy lisää kysymyksiä. Elokuvan markkinointi antoi ymmärtää, että nelituntinen elokuva on täynnä seksiä ja alastomuutta, mutta jos totta puhutaan, niin sitä on loppujen lopuksi aika vähän (tämä blu-ray on lyhennetty ja sensuroitu versio). Ja mikä hienointa, elokuvassa näytetään vain se, mikä on tarinan kannalta aiheellista. Elokuvan aihe on, kuten nimikin sen kertoo, nymfomania ja sehän tietysti vaatii, että jotain on näytettävä.

Nymphomaniac ei ole mikään kaunisteltu versio maniasta, vaan hyvin realistinen kuvaus siitä, miten nyt keski-ikäistynyt Joe (Charlotte Gainsbourg) lapsuuden ja nuoruuden seksuaalisten kokemusten kautta huomaa, että seksistä ja nautinnon saavuttamisesta on tullut hänelle pakkomielle. Elokuva on hieno potilaskertomus, jossa diagnoosin on tehnyt potilas itse. Vanhempi herrasmies Seligman (Stellan Skarsgård) löytää pahoinpidellyn Joen makaamasta kadulta ja vie hänet kotiinsa teekupilliselle. Voisi sanoa, että Seligman – erakoitunut neitsyt – on Joen vastakohta, sillä hän on hyvin teoreettinen ja paljon lukenut, mutta vähän kokenut. Joe avautuu elämästään miehelle, joka kuuntelee naisen tarinaa mielellään ja kommentoi tapahtumia yllättävällä hyväksynnällä ja kalastustermeillä verraten.

Hienon tunnelman Joen ja Seligmanin keskustelulle luo ikkunasta näkyvä lumisade, lämmin, vaikkakin rähjäinen asunto, höyryävä teekupponen ja Seligmanin Joelle lainaama pyjama. Asunto ja ystävällinen kuuntelija luovat turvalliset puitteet Joen avautumiselle. Joe aloittaa kertomuksensa aivan lapsuudesta, siitä, kuinka hänen isänsä (Christian Slater) vie pienen Joen katsomaan puita ja niiden lehtiä. Toisaalta Joen suhde äitiin (Connie Nielsen) on etäinen, sillä nainen ei näytä tunteitaan ja kohtelee lastaan kuin ilmaa.

Teini-ikäistä Joeta näyttelee malli Stacy Martin, jonka debyyttirooli nuori Joe on. Hän saa Joen vaikuttamaan siltä, että seksi ei häntä varsinaisesti kiinnosta eikä tunnu oikein miltään, mutta sitä on silti pakko saada. Martinin Joe on samaan aikaan sekä viattoman suloinen että kaikkeen valmis nuori nainen, kun taas Gainsbourgin Joe on jo selkeä nymfomaani ja viattomuus on kauan sitten kadonnut hänen kasvoiltaan.

Elokuva tuntuu alussa hieman pitkästyttävältä, sillä sen tempo on kovin hidas, mutta silti tarina pitää otteessaan ja katsoja haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, voiko Joe keksiä vielä jotain tyydyttääkseen suunnattomat halunsa. Joen elämässä yksi keskeisimpiä miehiä isänsä lisäksi on Jerome (Shia LaBeouf): nainen antaa nuorelle Jeromelle neitsyytensä, vuosia myöhemmin miehestä tulee hetkellisesti hänen pomonsa, vähän myöhemmin he muuttavat yhteen ja saavat lapsen, sitten eroavat ja lopulta kaiken kokenut Joe palkataan perimään Jeromelta maksamattomia velkoja. Joen ja Jeromen suhde on yksi lanka tässä monisäikeisessä, mutta yllättävän selkeässä elokuvassa.

Jerome joutuu tunnustamaan Joelle, ettei voi tyydyttää tätä niin kuin nainen tahtoo ja tarvitsee, niinpä hän suostuu ”ulkopuoliseen apuun”. Joe ei enää tyydy vähään, vaan nautintoa etsiessään hän löytää itsensä naisia heidän omasta halustaan piiskaavan miehen, jota kutsutaan lyhyesti K:ksi (Jamie Bell), luota. K on yksi lempihahmojani, sillä vaikka hän tekee hurjia asioita, on hänen olemuksensa aivan jotain muuta kuin voisi ennalta odottaa. Hän on herrasmies, joka puhuu kauniisti ja käyttäytyy rauhallisesti. Hän on väkivaltainen, mutta ei kohtele naisia henkisesti alentavasti eikä tee mitään, mitä häneltä ei pyydettäisi. Bell on loistava valinta tähän osaan.

En ajatellut puolustella tai kehua tätä elokuvaa, mutta niin siinä taisi käydä. Elokuvan selkeä rakenne, kronologinen tarinankerronta, hyvät hahmot ja näyttelijät sekä ajatuksia herättävät, jopa filosofiset pohdinnat saavat pitämään tästä Lars von Trierin kiistellystä tekeleestä. Se ei tietenkään tarkoita, että pitäisi siitä, mitä elokuvassa tapahtuu, mutta silti kuvaus naisen seksuaalisesta heräämisestä ja nautinnon epätoivoisesta etsimisestä on rehellinen. On osuvaa, että Joen nimi on juuri Joe (lyhennetty Josephinesta), sillä sehän voi olla joko miehen tai naisen nimi. Millä tavalla elokuva olisi erilainen, jos Joe olisikin ollut mies? Olisiko hän osannut olla yhtä avoin ja valmis tekemään diagnoosin nymfomaniasta? Mielenkiintoista on myös se, että Joen hahmo on esitetty niin, että vaikka hän tekee sellaisia ratkaisuja, joita monikaan ei itse tekisi, toivoo hänelle silti pelkkää hyvää. Nainen ei vaikuta onnelliselta, mutta silti hänellä ei ole voimia muuttaa elämänsä suuntaa. Hän ei yritä puolustella itseään, vaan tietää, että on tehnyt huonoja asioita, joita tässä nyt Seligmanille kertoo.

En ole aiemmin nähnyt montaa von Trierin elokuvaa, koska olen pitänyt häntä hieman kummallisena, väkisin omituisia elokuvia tekevänä miehenä. Ensimmäisenä nimittäin näin häneltä Idiootit (1998), joka oli ahdistava, mutta Dogville (2003) taas oli hyvinkin kekseliäs ja koukuttava. Antichrist (2009) jäi kokonaan katsomatta epämiellyttävän alun takia (mikä nyt hieman harmittaa), mutta Melancholia (2011) oli hieno, vaikkakin kammottava kuvaus maailmanlopusta.

Mietin, olisiko Nymphomanic ollut niin kohahduttava elokuva, mikäli aiheena olisi ollut jokin toinen mania? Tekeekö juuri seksuaalinen aihe ja siihen vakavasti suhtautuminen (huh, onneksi tämän elokuvan huumori keskittyi siihen mustaan versioon eikä Hollywood-hihittelyyn) elokuvasta aiheeltaan niin aran? On totta, että elokuvassa näytetään sukupuolielimiä ja seksiä lähikuvassa, mutta onneksi sensuroidussa versiossa ei mennä kohtuuttomuuksiin. Seksillä, elimillä ja eritteillä ei mässäillä samalla lailla kuin vaikkapa verellä ja kuolemalla joissakin väkivaltaelokuvissa. Mikään pitkiä seksiakteja näyttävä pornoelokuva Nymphomaniac ei siis ole ja hyvä niin. Tietysti von Trier haluaa elokuvallaan shokeerata, se nyt on selvää, mutta hän tekee sen tyylillä, sillä onhan elokuva näyttävä ja mukana on lahjakkaita näyttelijöitä, joille elokuvan tekeminen on ollut varmasti suuri haaste, mutta ehkä myös omien rajojen kokeilu. Harmi, että blu-raylle ei elokuvan lisäksi ole saatu ekstramateriaalia elokuvan tekemisestä tai näyttelijöiden kommentteja.

Pohdintoja ja kysymyksiä elokuvasta voisi esittää loputtomiin. Tätä kirjottaessa alan jopa harkita, että neljän tähden sijaan annan niitä elokuvalle viisi, sillä en näe elokuvassa puutteita. Se ei ole sellainen viihdepläjäys, jonka haluaisin katsoa pian uudelleen, mutta jotain siinä silti on. Voisihan elokuva olla hieman lyhyempi, mutta alun pitkäveteisyyttä lukuun ottamatta mikään kohtaus ei tuntunut liian pitkältä. Ehkä vain päätän tämän sanoihin, joilla aloitin: Nymphomaniac on hieno elokuva.

Blu-raylla ei ole ekstroja.

© Toni van der San

[divider]INFO[/divider]

NYMPH()MANIAC Ohjaus ja käsikirjoitus: Lars Von Trier
Pääosissa: Charlotte Gainsbourg, Stellan Skarsgård, Shia LaBeouf, Stacy Martin
Alkuperämaa: Tanska 2013
Genre: Draama
IMDb

Kommentit