True Blood – Radikaalin vampyyrisarjan lattea päätös (kaudet 1-7)

trueblood

HBO:n vampyyridraama True Blood oli alkaessaan vuonna 2008 uraauurtava sarja. Se yhdisti erittäin kiehtovalla tavalla fantasiatarinaan yhteiskunnallisia elementtejä, kommentoi vahvasti kaikenlaista syrjintää ja tarjosi sukupuolivähemmistöille samaistumisen kohteita. Samalla se ravisteli katsojia kaunistelemattomalla alastomuudella, graafisella pehmopornolla ja erittäin verisellä tuotantosuunnittelullaan.

Charlaine Harrisin romaaneihin pohjautuva sarja oli vuosien varrella ehdolla lukemattomia kertoja Emmy-palkintogaalassa, 2010 Anna Paquin voitti siitä parhaan draamanäyttelijän Golden Globen, sen stuntteja on palkittu Screen Actors Guild eli SAG-palkinnolla, puhumattakaan lukuisista muista palkinnoista ja ansioista mm. LGBT-piireissä (GLAAD-palkinto 2011).

True Blood kertoo Louisianassa, Yhdysvaltojen syvässä etelässä sijaitsevasta pikkukaupungista nimeltä Bon Temps. Siellä asustaa telepatiaan kykenevä tarjoilija Sookie Stackhouse (Paquin) naisiin menevän veljensä Jasonin (Ryan Kwanten) ja isoäitinsä (Lois Smith) kanssa. Heti sarjan alussa Sookie tapaa mystisen tumman Billin (Stephen Moyer), joka paljastuu vampyyriksi.

True Bloodissa vampyyrit ovat tulleet ulos arkuistaan ja ovat nyt osa yhteiskuntaa. Tämä on ollut synteettisen veren, True Bloodin, keksimisen ansiota, sillä näin vampyyrien ei tarvitse enää metsästää ihmisiä. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan hyväksy vampyyreitä, osittain ihan aiheesta, sillä kaikki vampyyrit eivät harrasta mainstream-elämäntapaa.

Ensimmmäisellä tuotantokaudella sarja keskittyy esittelemään konseptiaan vampyyreiden ja ihmisten yhteisestä yhteiskunnasta ja ottaa tällä tavalla kantaa vähemmistöjen ihmisoikeuskysymyksiin. Kausi on hyvin seksipainotteinen ja verinen, jopa niin että sen shokeeraavaksi tarkoitettu itsetarkoituksellisuus saattaa ärsyttää.

Ensimmäisen kauden tutustumisen jälkeen sarja pääsee kunnolla vauhtiin. Kakkoskausi syventää sarjan hahmoja kiehtovasti. Mukaan tulee erityinen mauste tuhat vuotta vanhan vampyyrisheriffi Ericin (Alexander Skarsgård) saadessa keskeisemmän roolin. Hänen ja vampyyrinä kokemattomamman Billin ”taistelu” Sookiesta on latautunutta. Myös muut hahmot alkavat saada enemmän lihaa luidensa ympärille ja tarina rullaa jouhevammin.

Kakkoskaudella vilahtaa myös suomalaista väriä, sillä Peter Franzén nähdään pienessä roolissa viitosjaksossa nimeltä Never Let Me Go.

Kolmoskaudella aletaan politikoida ja kuvioihin tulee vampyyrikuninkaita ja -kuningattaria. Nyt myös Sookien tarina alkaa saada uutta muotoa ja kauden päätös antaakin vastauksen siihen, mitä tarjoilijana työskentelevä, näennäisen tavallinen Sookie todellisuudessa on. Kolmoskausi on ihmissuhteiden soppa, jota hämmennetään yliluonnollisella kapustalla. Välillä tuntuu, että yliluonnollisia hahmoja alkaa olla jo hieman liikaa suhteessa siihen, miten paljon mukana on tavallisia ihmisiä ja se vie hieman pohjaa muuten teemaansa suhteutettuna yllättävän maanläheisenä pysyvältä sarjalta.

Neloskaudella aikaisemmat yliluonnolliset voimat saavat vastaansa jälleen yhden lisää, sillä noituus valtaa Bon Tempsin. Myös vampyyripolitiikka mutkistuu koko ajan ja sarjan kiinnostavuus lähtee laskusuuntaan. Viidennellä kaudella kahlataan jo syvissä vesissä, sillä alkuperäisestä viehätyksestä on jäljellä enää vähän: vampyyrijumalat ja politiikka ovat vieneet tilaa hahmojen välisiltä suhteilta ja paisunut kokonaisuus lässähtää pannukakuksi. Kautta voikin pitää sarjan aikana pohjanoteerauksena. Kuudennella kaudella True Blood ottaa muutaman askelen takapakkia elämää suuremman tarinakaaren saadessa päätöksensä ja alkaa pikkuhiljaa palailla juurilleen, takaisin maan päälle, mutta ei aivan onnistu pääsemään takaisin alkuaikojen loistoonsa.

Nyt True Blood on saapunut tiensä päähän. Seitsemän vuotta ja yhtä monta tuotantokautta myöhemmin. Oliko sarjan päätös onnistunut? Se kyllä sulkee tarinan siistiin pakettiin, sitoo irtonaiset langanpätkät kauniisti yhteen. Siinä mielessä tulos on tyydyttävä. Mutta kun ottaa huomioon sen, että sarja on koko ajan kulkenut katsojan sietokyvyn rajoilla, etsinyt radikaaleja tapoja käsitellä tarinansa aiheita, uskaltanut rohkeasti erottua, on seitsemännen kauden lopetus aivan liian kiltti. Helppoudessaan suorastaan lattea.

Laadultaan laskusuuntainen True Blood ehti vuosien varrella tappaa lukuisan määrän rakastettuja hahmojaan, kiusata äärimmäisyyksiin asti niitä, jotka jäivät henkiin sekä provosoida, inhottaa, kiihottaa, ällöttää, yllättää, ärsyttää ja ihastuttaa katsojiaan. Sen fantasiamaailma saattaa levitä käsiin, mutta keskushahmot säilyttävät kiinnostavuutensa laadukkaiden näyttelijöittensä avulla -lähes katkeraan loppuun saakka.

Blu-ray-boksilla olevien tuotantokausien lisämateriaalit näyttäisivät päällisin puolin olevan samat kuin aiemmissakin yksittäisissä julkaisuissa, joten jos omistaa aikaisemmat tuotantokaudet, tuntuu koko paketin hankkiminen pelkästään ekstrojen vuoksi hieman turhalta. Viimeisen kauden ohessa nähdään puolituntinen kooste A Farewell to Bon Temps, missä tekijät istuvat ringissä ja muistelevat seitsemää yhdessä viettämäänsä vuotta ja kertovat siitä, miten True Blood on vaikuttanut heidän elämäänsä.

Lisäksi mukana on vartin mittainen kooste The Final Days on Set, missä näyttelijöille on annettu kamera omaan käteen ja he ovat päässeet tallentamaan kollegojensa kanssa viettämiään hetkiä kuvausten välissä ja aikana. Mukana on paljon heiluvaa kameraa, hassuttelua ja räävitöntäkin sanailua, mutta myös itkun pirahduksia, kun monen vuoden rupeama laitetaan viimein pakettiin ja tämä aika elämässä päättyy.

Ekstrat on tekstitetty mm. englanniksi, mutta suomenkielinen tekstitys puuttuu.

© Päivi Laajalahti

ds

Kommentit