Carrie (2013) ★★

carrie_elokuvaarvostelu

Harmillista uusintaversioissa on, jos ne eivät tarjoa mitään uutta. Stephen Kingin 1974 kynäilemä Carrie on saanut uuden verikuorrutteen ohjaaja Kimberly Peircen käsissä, mutta sisällä sykkii sama sydän hyvinkin uskollisesti. Uskollisesti Brian De De Palman 1976 elokuvaversiolle nimittäin, ei kirjalle. Tarina on raahattu uudelle vuosituhannelle lisäämällä nykyinen teknologia mukaan, tuoden kännykät ja Youtube kiusaajien avuksi – jolloin päsmäröinnistä ja uhittelusta tulee vain ainoastaan entistä vastenmielisempää. Carrie seuraa vanhaa tarinaa, vetäen ainoastaan erikoistehosteiden määrään tappiin. Tuloksena on elokuvan kopio josta puuttuu aito kauhu.

Chloe Graze Moretzin Carrie on yhdistelmä täydellistä viattomuutta ja hyvinkin ylinäyteltyä kaaoksen jumalatarta. Nuori tyttö asuu uskonnollisesti täysin fanaattisen äitinsä (Julianne Moore) kanssa kahdestaan. Kotona määrää äidin lisäksi enimmäkseen jumala, ja säännöt ovat sen mukaisia. Tunnelma kotona on ahdistava. Pieninkin vastalause tai viittaus siihen että Carriesta on kasvamassa nuori nainen johtaa sanktioihin, joihin kuuluu rukouskaappiin lukitseminen. Elokuva todistaa oikeaksi sen, että uskonto kaikissa äärimmäisissä ilmenemismuodoissaan on paranormaaleja ilmiöitä paljon pelottavampaa. Kotona käydyt keskustelut ja kohtaukset ovatkin elokuvan hyytävintä antia.

Carrien koulupiina on alkanut jo nuoresta. Tilanne ainoastaan pahenee kun koulun alpha-naaraille selviää ettei tyttö todellakaan tiedä aikuiseksi kasvamisesta mitään – koulun suihkutiloissa tapahtuva kiusauskohtaus on kaaottinen ja saa katsojan puremaan hammasta. King ei anna tarinassaan armoa koulutytöille, vaan näyttää nämä kaikessa raadollisuudessaan hyeenajoukkona joka hyökkää heikoimman kimppuun haistaessaan veren (kirjaimellisesti). Sydäntäkin löytyy, ja niinpä koulun suosituin poika pyytää Carrieta koulun tanssiaisiin, loppunäytökseen. Helvetti on pääsemässä valloilleen kun Carrie tajuaa omaavansa telekineettisiä voimia.

Moretzin pahismoodi ei toimi. Tuloksena on videopelimäisesti vääntelehtivä hahmo, jonka alati ammollaan olevat silmät eivät aiheuta pelkoa. Moore äitinä on huomattavasti parempi, hauras ja yhtä aikaa kammottavan voimakastahtoinen uskossaan. Todellinen ilkeys löytyy koulukiusaajien hahmoista, jotka eivät voi yksinkertaisesti antaa oudon ja hiljaisen tytön vain olla. Niinpä koulun tanssiaisissa tapahtuva kaaos ei aiheuta katsojassa sääliä, tilanne noudattelee äärimmäistä karman lakia.

Paha menee pois rukoilemalla - tai sitten ei.
Paha menee pois rukoilemalla – tai sitten ei.

Elokuvan kannalta harmillista on että se noudattelee melkein pilkulleen vanhaa elokuvaversiota. Käsikirjoittajatiimistä löytyykin myös De Palman versioon käsikirjoituksen kyhännyt Lawrence D. Cohen. Tuntuukin, että tarina on haluttu ainoastaan päivittää nykyteineille sopivammalla näyttelijällä – mutta lauseet ja tapahtumat ovat samat. Tällöin Carriesta puuttuu täysin uudelleen löytämisen ilo, jonka vuoksi elokuvaa haluaisi katsoa. Ehkä nuorempi katsojasukupolvi löytää elokuvasta potkua – varsinkin jos alkuperäistä elokuvaa ei ole nähnyt.

1976 ilmestynyt Carrie ei päässyt Suomessa esitykseen sensuurin vuoksi – joka voi kertoa jotain joko Suomen tiukkapipoisista säädöksistä tai alkuperäisen elokuvan pelottavuudesta. Elokuva näytettiin meillä vasta 1991. Nykypäivänä asia tuntuu suorastaan käsittämättömältä, mutta silti alkuperäinen Carrie kummittelee monen katsojan takaraivossa unohtumattomana katsomiskokemuksena. Vuoden 2013 Carriessa on huippunäyttelijät, jotka epäonnistuvat – ja siitä  puuttuu innovaatio, purentaote ja kaikkein selvimmin – kauhu.

© Ursula Borg

[divider]INFO[/divider]

CARRIE Ohjaus: Kimberly Peirce
Käsikirjoitus: Lawrence D. Cohen. Perustuu Stephen Kingin romaaniin Carrie.
Pääosissa: Chloe Graze Moretz, Julianne Moore
Alkuperämaa: USA 2013
Genre: Kauhu
IMDb

Kommentit