Crimson Peak on parhaimmillaan vietellen hillitysti

Crimson Peak

Unohtakaa kauhu. Ohjaaja Guillermo Del Toron Crimson Peak on tumma rakkaustarina, jossa verenpunainen sävy ja hahmot maalaavat tarinan sivuille kauhun elementtejä. Ne toimivat ainoastaan kehyksenä romantiikalle – tai halulle. Samalla tavalla kuin hiljalleen taivaalta tippuva lumi värjäytyy kauhuja sisältävän, rappeutuvan kartanon ympärillä vähitellen punaiseksi, hiipivät kummitusmaisemmat elementit kohti katsojaa, turmellen viattomuuden mennessään – Del Toro rakastaa metaforia.

Kaikesta säikyttelystä huolimatta Crimson Peak on tarina viettelystä, naiseudesta sekä rakkauden turmiollisesta vaikutuksesta – jos sen näin haluaa tulkita.

Kauhukirjailijaksi halajava Edith Cushing (Mia Wasikowska) tuntuu neitsytmäisessä viattomuudessaan helpolta palalta, kun brittiläinen baroni Thomas Sharpe saapuu sisarensa kanssa kaupunkiin hakemaan rahoitusta hankkeelleen. Hillityn, mutta ilmiselvästi vaarallisen viettelevän ulkokuorensa alla Sharpe (Tom Hiddleston) on hiljainen saalistaja, joka kietoo nuoren naisen pauloihinsa vaivatta. Melkeinpä liian vaivatta. Edith on kirjaimellisesti perhonen joka lentää liian lähelle liekkiä. Elokuva hyödyntää perhosteemaa läpi tarinan, alleviivaten niiden kauneutta ja rujoutta, lyhyttä elämänkaarta joka loppuu kylmän tullen. Tulevan talven lailla Jessica Chastainin esittämä sisar Lucillekin huokuu jäistä kontrollia, joka saavuttaa huippunsa kun nuoripari saapuu Sharpen perheen kotiin, kartanoon Englannissa, keskelle hyistä nummea.

Lahoava, goottiromantiikkaa huokuva kartano kätkee sisäänsä toivoa ja kauhua. Edith toivoo mieheltään paljon, saaden vastaukseksi sääntöjä, paljon yksinoloa ja takaraivoa nakertavan tunteen että kaikki ei ole sisarusparin kodissa kohdallaan. Lumi leijuu kartanon katon läpi, luoden kuvan tukahduttavasta kylmyydestä, joka ulottuu paljon Lucille-sisaren maneereja pidemmälle. Verenpunainen savi tunkeutuu läpi seinistä; se tuntuu elävältä, antaen talolle sykkeen joka uhkaa peittää nuoren Edithin alleen. Näin tapahtuukin, sillä naisen persoona halutaan haudata, seksuaalisuus pitää kurissa, kunnes hän on täyttänyt tarkoituksensa. Kummitusmaisemmat elementit nostavat päätään, vaikka nuorta naista seuranneet yliluonnolliset elementit ovat olleet aina läsnä tämän elämässä.

Del Toro puhuu mielikuvien kautta, tehden kaikesta kivuliaan kaunista. Punainen savi ja valkoinen lumi luovat kontrasteja tarinassa, jossa heräilevä seksuaalisuus kohtaa vakiintuneempia kauhun elementtejä herkästi ja taitavasti. Perinteisellä säikyttelyllä on useimmiten paikkansa kummitustarinoissa. Thomas ja Lucille Sharpin kontrolloiduissa hahmoissa on kuitenkin samaa kytevää kauhua, tuoden napakan sielun talolle – osaset istuvat toisiinsa, talo ja sisaruspari hengittävät samassa tahdissa. Wasikowskan Edith on ihastuttavan herkkä ja sisukas, luoden Hiddlestonin kanssa  vastakohtien parin – jännite purkautuu valkokankaalle herkullisesti, tehden kerrankin seksistä genren sisällä kiehtovaa.

Parhaimmillaan Del Toro on luodessaan kauneutta, tummasävyistä kauhua, jota intohimo käyttää polttoaineenaan. Kuten niin usein, tavanomaisemmat digitaaliset kauhuelementit joita elokuvassa on liikaa, tuntuvat täysin turhilta, tuoden turhauttavasti nykyajan tarinaan joka väreilee kauniisti ollessaan kynttilänvalossa hiljaa, verenpunaisten seinien sykkiessä menneen ajan tunnelmaa. Efektit tuntuvat ronskeilta, tunkeilevilta – Crimson Peakin maailma haluaa olla paikallaan, vaarallisella kauneudellaan vietellen.

Kommentit