Ghiblin satujen lumovoimaa

arrietty_600

Tällä viikolla ensi-iltansa saa Ghibli-studion uusi animaatio Kätkijät. Se perustuu Mary Nortonin samannimiseen lastenkirjaan ja sen on käsikirjoittanut allekirjoittaneen kirjoissa animaationeroksi noussut Hayao Miyazaki. Ohjauksesta vastaa Ghiblillä aikaisemmin animaattorina toiminut Hiromasa Yonebayashi ja Kätkijät on hänen ansiokas esikoisohjauksensa.

Tarina talojen perustuksissa asuvasta pikkukansasta, joka elää ihmisten kanssa sopusoinnussa, sillä he käyttävät hyväkseen ihmisten hylkäämiä ja kadottamia tavaroita, “kätkettyjä”, on suloinen satu kaikenikäisille. Niin kuin ovat monet muutkin Ghibli-studiolta lähteneet tarinat.

Länsimaisillekin katsojille ja varsinkin animaatiofaneille Ghibli alkaa nykyisin olla yhtä tuttu nimi kuin Disney. Itse rakastuin Ghibliin animaatioihin vuosia sitten, enkä ole vielä nähnyt yhtään huonoa elokuvaa japanilaiselta studiolta.

Ghiblillä osataan luoda uskomattomia seikkailuita, eikä tavallisen ihmisen mielikuvitus sellaisiin riittäisi mitenkään. Lisäksi Ghiblillä tunnetaan perheen pienimmillekin sopivat tarinat, mistä täydellisimpinä esimerkkinä toimii studion tunnusmerkiksi muodostunut, Miyazakin ohjaama Naapurini Totoro tai vaikkapa japanilainen versio pienestä merenneidosta eli Ponyo rantakalliolla, joka oli oman tyttäreni ensimmäinen elokuva oikeissa elokuvissa. Näitä ihastuttavia tarinoita voivat ihastella niin lapset kuin aikuisetkin.

Miyazakin kynästä on lähtöisin suuri osa Ghiblin suurimmista saduista. Animaatio-Oscarin vuonna 2003 voittanut Henkien kätkemä lienee hänen tunnetuin elokuvansa länsimaissa ja Oscar-ehdolla vuonna 2006 ollut Liikkuva linna tuskin kovin kauaksi tunnettuudessa jää. Nämä kaksi ovat ohjaaja-käsikirjoittajan hienoja töitä, joskin esimerkiksi Henkien kätkemä on allekirjoittaneelle jäänyt jostain syystä etäisemmäksi kuin monet muut Miyazakin työt.

Ghibli ei toki ole pelkkä Miyazaki, vaikka hänellä sormensa onkin mukana melkoisen monessa studiolta lähteneessä animaatiossa.

Ghiblillä taidetaan myös teemoiltaan Totoroa ja Ponyota vaativammat elokuvat. Isao Takahatan ohjaama Tulikärpästen hauta on yksi maailmankaikkeuden surullisimmista ja vaikuttavimmista sotaelokuvista. Se kertoo Toisesta Maailmasodasta kahden pikkulapsen näkökulmasta ja tämä näkökulma antaa elokuvalle sellaista traagisuutta, että sitä katsoessa kostuu silmänurkka paatuneimmaltakin katsojalta. Niinikään Takahatan ohjaama Pom Poko kertoo puolestaan ynpäristönsuojelullisen tarinan pesukarhuista, jotka aloittavat taistelun kotimetsänsä tuhoamista vastaan.

Kun länsimaisissa animaatioissa usein nähdään vain miespuolisia sankareita ja naispuoliset hahmot jätetään pelkiksi kauniiksi prisessoiksi, Ghiblin tarinat sisältävät usein aktiivisia naishahmoja, mikä ihastuttaa allekirjoittanutta suunnattomasti. Miesvaltaisessa maailmassa on yksinkertaisesti ihanaa nähdä myös tarinoita, joissa nähdään pääosassa vakuuttava tyttö. Juuri näitä meidän pienet, pikkuhiljaa aikuisiksi naisiksi ja miehiksi kasvavat lapsemme tarvitsevat nähdä myös. Tyttöjen roolimalli ei tarvitse aina olla kaunis prinsessa vaan se voi myös olla itsenäisesti elävä, lähettipalveluaan pitävä noita Kiki tai luonnon monimuotoisuutta puolustava Tuulen laakson Nausicaa tai omapäinen prinsessa Mononoke.

 

Kommentit

Tags from the story
, ,