Haastattelussa American Vagabond -dokumentin ohjaaja Susanna Helke

helke

Aalto-yliopistossa dokumentaarisen elokuvan professorina toimiva ohjaaja Susanna Helke on tehnyt puhuttelevan dokumentin Yhdysvaltojen nuorista kodittomista. San Franciscossa asuessaan häntä hätkähdytti fakta, että kodittomien joukossa on suhteettoman paljon homoseksuaaleja. Aikaisemminkin yhteiskunnallisia epäkohtia (mm. Jussi-palkittu, työttömistä nuorista miehistä kertova Joutilaat) elokuvissaan tutkinut Helke lähti tutkimaan, mistä vääristymä voisi johtua ja tästä syntyi elokuva American Vagabond.

Mistä sait idean dokumenttiisi ja miksi paikaksi valikoitui juuri San Francisco?

– Asuin Yhdysvalloissa muutaman vuoden ajan yhdessä naisystäväni kanssa ja idea dokumenttiin tuli kahta kautta. Törmäsin pieniin artikkeleihin kodittomien nuorten (joita Yhdysvalloissa on miljoonia) tilanteesta ja siitä, että noin 20-40 prosenttia kodittomista nuorista on gay-taustaisia. Tämä oli aivan hälyttävä luku, koska se ei muuten vastaa mitään tilastollisia prosentteja.

Mistä tämä johtuu? Valtamediassahan on jo kohtuullisen cool olla gay, tv-sarjoissa on ollut “vakihomo” jo vuosikausia ja joka toinen viikko tulee joku julkkis kaapista ulos.

– Se heijastaa sitä, että nykyisin nuorempana ja nuorempana ensinnäkin tunnistetaan itsessään homoseksuaaliset piirteet ja valtamedian takia nuoret ovat itse aika reloja asian kanssa. He ajattelevat että tämä on varmaan ihan jees ja tulevat kaapista ulos nuorina, jo 14-16-vuotiaina, ja sitten syntyy helposti konflikti vanhempien kanssa. Tilannehan on ihan toinen silloin, kun on kaksikymppinen eli olet jo aikalailla omillasi. Vanhempien ja nuoren välinen konflikti voi äityä niin pahaksi, että nuori joutuu lähtemään kotoaan pois tai hänet ihan kirjaimellisesti heitetään ulos.

– Toinen kulma dokumentin tekoon tuli siitä, että näin näitä nuoria joka päivä ihan siinä omalla kotikadullani. Siinä oli aina Starbucksin ja Walgreenin kulmalla risaisen keijun näköisiä tyyppejä, kauniisti meikattuja, mutta lappu kädessä. Tuli heti sellainen olo että mistä tässä on kysymys. Asioita yhteenlaittamalla alkoi aihe kiusata ja sitten siihen oli pakko tarttua.

Vaikka kyseessä on melkoisen vaarallinen maailma ulkopuolisellekin, monethan näistä kodittomista on myös esimerkiksi narkkareita?

– Yritin sanoa itselleni että ei, Susanna, ei nyt, tämä on vaarallinen maailma, eikä minulla ole rahkeita ja voimavaroja sekaantua tällaiseen asiaan. Mutta aihe vaan aina tuli jotain kautta vastaan ja kiusasi minua.

– Tukiasuntotoiminnan kautta omilleen päässeitä nuoria haastatellessani tapasin latinotaustaisen Freddyn, joka kertoi, että oli juuri edellisellä viikolla puhunut ohjaajansa kanssa siitä, että olisipa hienoa, jos joku tekisi elokuvan tästä aiheesta. Monta kertaa sanoinkin hänelle, että hän on tämän projektin enkeli.

– Tuntui, että kun Obamasta tuli presidentti ja monet osavaltiot hyväksyivät gay-avioliiton, että murros yhteiskunnassa oli voimakkaasti käynnissä. Tuntui, että tämä on jo ohi, ei tällaista elokuvaa tarvita. Sitten törmäsi siihen todellisuuteen joka päivä. On paradoksaalista, miten pieniä plänttejä maailmassa on missä oikeastaan on edes turvallista olla gay. Sehän on monissa maissa kriminalisoitu ja siitä on voinut saada kuolemantuomion.

– Elokuvallani on hyvin epämediaseksikäs lähtökohta, sillä se ei ole kovin muodikas, eikä edes kovin muodikas elokuva millekään gay-festareille. Vähemmistöillehän syntyy voimakas tarve tulla hyväksytyksi: kun tietty kriittinen massa pääsee siihen, että menee hyvin, niin ei halutakaan enää nähdä sitä luuseritarinaa.

Helken dokumentin kantavana teemana nähdään nuoren Jamesin suhde perheeseensä. Tietyllä tavalla elokuvasta tulikin matka suhteen kehittymisestä erilaisten näyttämöiden kautta. Miten dokumentissa nähtävät ihmiset lähtivät mukaan elokuvaan? Kaikkia heitä ei kuitenkaan näytetä kovin positiivisessa valossa.

– Huumeromatiikka ei minua kiinnostanut koska niitäkin elokuvia on aika paljon jo tehty ja sellainen näennäinen pintataso ei minua kiinnostanut. Vaan puolestaan se, että on perusamerikkalainen poika baseball-hattu päässä ja kaikki sen unelmat tulee kotoa ja se on semmonen äidin poika, ja isän poika.

– San Francisco on monelle gay-nuorelle kaupunki sateenkaaren päässä. Mielikuvat ovat niin liikuttavan optimistisia. Ja monta kertaa kun vietiin [elokuvan keskiössä nähtäviä] Jamesia ja Tyleria syömään, niin hitto kun saatiin katseita. Totta kai ne vähän haiskahtaa – et sä nyt kovin puhtoiselta ja kölnintuoksuselta voi haista jos nukut puistossa, eikä ole ne viimeisimmät Dieselin farkut jalassa. Se oli jotenkin hurjaa, sillä ihmisten katse ei ollut sellainen että “mitähän noille on tapahtunut, miksi nämä nuoret on tässä jamassa”, vaan sellainen “vitun pummi”.

– Nuoret lähtivät tietysti helposti mukaan. Lisäksi elokuvaa tekemässä oli dokumentin ihmisiä, etsimässä lokaatioita ja henkilöitä mukaan elokuvaan, koska olihan se helpompaa kun oli joku tuttu tyyppi mukana, eikä pelkästään joku hassu täti eurooppalaisella aksentilla toikkaroimassa jossain, kun eihän se aina ole niin vakuuttavaa.

-Jamesin vanhempien kohdalla oli haastavampaa. Äidin kohdalla helpompaa mutta isän kohdalla todella vaikeaa, sillä hänhän suurinpiirtein vihasi projektia ja meitä. Se oli kahden vuoden projekti. Tiesin, että jossain vaiheessa haluan kysymyksen hänelle esittää. Odotin kuitenkin kunnes ollaan riittävän kauan ehditty tutustua ja sitten kirjoitin hänelle pitkän sähköpostin, mikä on minun ajatukseni siitä, mistä elokuva kertoo. Lähtökohtaisestihan oli lähes mahdoton ajatus, että vanhemmat olisivat mukana elokuvassa, jossa on kysymys näin rajusta konfliktista. Mutta sen ajatuksen olin kirjoittanut ensimmäisiin käsiksiin -nehän tietysti ovat ihan mielikuviteltuja dokkariprojektissa- mutta jotainhan sitä voi ennakoida, että mihin tämä voisi mennä.

Dokumentin lopussa nähtävät tapahtumat olivat kuitenkin käännekohta

– Siinä vanhemmat joutuivat punnitsemaan, että mikä tässä on tärkeää. Se oli keikautus, jossa jouduttiin punnitsemaan asioita ,että onko se loppujen lopuksi niin paha asia, että poika on homo. Molemmille vanhemmille oli traaginen asia, että hyväksyminen tapahtui liian myöhään.

American Vagabond herättää väkisinkin voimakkaita tunteita. Millaisen vastaanoton se on saanut?

– Dokumenttia on nyt esitetty parilla elokuvafestivaaleilla, mm. aikaisemmin keväällä Suomen Docpointissa. Ne, joille elokuvan teema on yhdentekevä tai eivät yleensäkään pidä aiheesta, vaan hippailee hiljaa pois. Muilta on tullut tosi voimakkaita reaktioita ja kun aihe on osunut, niin se on osunut tosi syvälle. Olen myös huomannut, että tämä on sellainen äitien elokuva. Kyllä se jossain raskaushormoneissa on, sillä äidit on ollut ihan palasina siitä, että miten voi oman poikansa heittää kadulle.

American Vagabond saa Suomen ensi-iltansa 26.6.2013.

Haastattelu: Päivi Laajalahti

Kuva: Ursula Borg

Kommentit

Tags from the story
,