Järjettömyydessään täydellinen – Fast & Furious 7

fastfurious7

Nähdessäni The Fast and The Furious, tai kuten se oli tuolloin suomennettu, Hurjapäät-elokuvan vuonna 2001, en olisi koskaan uskonut vuosia myöhemmin istuvani katsomassa elokuvasarjan seitsemättä osaa ja itkeväni pressinäytöksessä olkapäiden tärinääni piilotellen.

Minut on pitänyt sarjan parissa paitsi karismaattiset näyttelijät, myös täysin yliampuvat stuntit, järjettömät juonenkäänteet, sekä alati kasvava voimakkaiden autojen moottorien pärinä joka tuntuu selkärangassa. Enkä edes pidä autoista. Asun Kalliossa ja kuljen julkisilla sekä polkupyörälläni; autot ovat minulle lähinnä välttämätön paha enkä ymmärrä niihin kohdistuvaa kiinnostusta, tai suomalaisten itselleni järjettömältä näyttävää intoa autourheilua kohtaan.

Mutta F&F-sarja tekee jotain täydellisesti. Kyllä, se notkahtelee silloin tällöin hukaten sen suurimman voimavaran, mantran mitä sarjaa tähdittävä Vin Diesel toistaa haastatteluissa – näyttelijäjoukosta on muodostunut perhe. Tokio Driftissä tarina hyppäsi toisen protagonistin, Lucas Blackin esittämän Seanin mukana oudoille vesille. Mutta Sean on hahmona mielenkiintoinen, ja mies piipahtaakin seitsemännen osan aikana kuvioissa mukana. Haluaisin nähdä Blackia lisää jatkossa.

Paul Walkerin dramaattinen kuolema auto-onnettomuudessa sotki elokuvan kuvaukset täydellisesti. Tätä ei uskoisi valmista tarinaa katsoessaan. CGI-tekniikan ja Walkerin veljesten avulla luodut kohtaukset ovat uudelle tasolle nostettua taituruutta puhtaimmillaan – näyttelijän poissaolon ymmärtää vasta koskettavassa jäähyväisosiossa joka pistää paatuneimmankin toimintaelokuvien ystävän pyyhkimään silmäkulmiaan. Tunteet ovat pinnassa; eihän näin pitäisi käydä kaahailuelokuvaa katsoessa.

Furious 7 on niin täydellisen järjetön ja yliampuva elokuva että se on kaikessa hulluudessaan erinomainen.

Tuttuus vetoaa, hulluista stunteista hiphop-musiikilla höystettyihin naiskauneutta esitteleviin koosteisiin. Elokuva tietää mitä sen yleisö haluaa – nopeita autoja, kauniita naisia ja toimintaa jossa ei ole logiikan häivääkään. Siksi se on puhtaimmillaan niin täydellinen nautinto että siitä ei voi olla pitämättä.

Jason Statham on erinomainen vastustaja, tuoden jenkkiläiseen nyrkkitappeluun hippusellisen taidokasta potkunyrkkeilyä ja ylimielisyyttä brittiaksentilla. Dwayne Johnsonin huumoripitoinen turpaanveto-tyyli on ollut tervetullut lisä Walkerin ja Dieselin hieman tasaisempien hahmojen rinnalle. Justin Linin korvannut ohjaaja James Wan tuntuu ottaneen edeltäjänsä teoksista parhaimmat palat, ja tuplannut rytkeen ja vauhdin määrän. Kaava toimii.
Lopputulos on kaaottisen viihdyttävä. Elokuvasta saa nauttia häpeilemättä; sitä varten se on tehty.

Kommentit