Kiitos muistoista Philip Seymour Hoffman

philipseymourhoffman

Minä ihastuin Philip Seymour Hoffmaniin katsoessani Magnoliaa, vuonna 2000. Tuolloin 32-vuotias näyttelijä erottui jo vähäeleisellä tyylillään ja harkitulla näyttelemisellään huomattavasti tunnetumpien näyttelijöiden keskeltä. Ennestään itselleni täysin tuntematon mies jäi vaivaamaan mieltä, ja ajattelin kuulevani luultavasti näyttelijästä “joskus tulevaisuudessa kenties lisää”.

Olin arviossani hupaisan väärässä. Ala jossa kauniilla kasvoilla on suhteeton merkitys, onnistuvat toisinaan karismaattiset näyttelijät löytämään tiensä niiksi kätketyiksi helmiksi. Ei koskaan kassamagneeteiksi, ei niiksi joiden nimen avulla myydään monen kymmenen miljoonan dollarin toimintaelokuvaa kesällä. Philip Seymour Hoffman onnistui uimaan sydämeeni hiljaa, vakaasti ja taitavasti – yksi loistelias suoritus toisensa jälkeen. Lahjakas Herra Ripleyssä mies toi Jude Lawn ja Matt Damonin keskinäisen kemian väliin jännitystä ja kitkerää terää Freddie Milesina. Mies muutti nahkansa täysin Melkein julkkis-elokuvassa – tehden rehellisen tulkinnan 70-luvun vaateparsissa.

Olin myyty. Täysin myyty. Ystäväpiirissäni olen tunnettu rakkaudestani kauniisiin asioihin; en edes yritä kieltää tätä tosiasiaa. Parhaalla tahdollanikaan en voi väittää Hoffmania Hollywoodin komeimmaksi mieheksi, näyttelijä ei ole koskaan pärjännyt ulkoisilla avuillaan. Philip Seymour Hoffmanissa oli jotain parempaa. Miehen karisma on järisyttävä. Melko tavanomaisen näköisestä miehestä muotoutuu valkokankaalla enigmaattinen hahmo jota ei voi olla tuijottamatta. Tämä yhdistettynä aina niin vähäeleiseen ja vaivattomalta tuntuvaan tapaan tulkita monisyisiä hahmoja on asia joka teki Hoffmanista yhden aikamme lahjakkaimmista näyttelijöistä. Ja mikään ei ole niin hurmaavaa kuin lahjakkuus. Hoffman näyttelee vaivattomasti hurmaavaa pahaa miestä vastassaan Tom Cruise Mission Impossible III:ssa, on rentouden perikuva Merirosvoradiossa ja hallitsee tilannetta pelkällä läsnäolollaan Nälkäpelissä. Puhumattakaan Isä Brenda Flynnin osasta elokuvassa Doubt – Epäilys. Hoffman ei ole koskaan pelännyt esittää vastenmielisiä hahmoja.
Viimeinen suoritus jonka näin ennen Hoffmanin kuolemaa oli A Late Quartet, jossa miehen vähäeleinen nerokkuus on parhaimmillaan.

philip

Hoffman oli näyttelijä joka usein teki vakuuttavaa jälkeä sivuosissa. Parhaan miespääosan Oscarin mies voitti 2006 roolistaan elokuvassa Capote. On kuitenkin muistettava että palkintoja ja ehdokkuuksia on miehelle satanut pitkin tämän uraa – myös teatterilavoilta, jossa Hoffman viihtyi myös ohjaajana. Hoffmanissa oli jämäkkyyttä, kykyä hallita tilanteita valkokankaalla tavalla joka oli lumoavaa. Mestari-elokuvassa Hoffman komentaa tilanteita pelkästään puhumalla hiljaa, pienillä eleillä, miehen läsnäolo on dominoivaa. Samalla miehestä ei pystynyt saamaan silmiään irti – todellisen filmitähden tärkein ominaisuus.

Kuten niin usein näyttää käyvän, todelliset lahjakkuudet toisinaan otetaan tästä maailmasta pois liian pian. Jo opiskeluaikoina alkanut huumeriippuvuus ei päästänyt koskaan todella irti näyttelijästä – ei vaikka mies oli omien sanojensa mukaan kuivilla melkein parikymmentä vuotta. Toukokuussa 2013 mies ilmoittautui taas vieroitukseen, mutta se miten tämä tarina päättyi on kaikkien tiedossa. Henkilökohtaisesti olen menettänyt erään suosikkinäyttelijöistäni. Niin paljon kuin haluammekin julistaa ikävämme, menetystä elokuvamaailmalle ja taiteelle, on muistettava että Hoffmania suremaan jäivät vaimo, kolme lasta sekä läheiset ystävät. Meille elokuvan ystäville jäi pino ikimuistoisia suorituksia. Kuinka monta kertaa tulemme tulevaisuudessa toteamaan “tämä rooli olisi ollut mahtava jos Philip Seymour Hoffman olisi näytellyt sen”.
Toista täysin samanlaista näyttelijää ei tule, sillä aidot lahjakkuudet ovat aina hieman omalaatuisia – myös ongelmissaan.

Kommentit

Tags from the story