Kun lakkasin vihdoin kurkistelemasta vaatekaappiin

e.t.

Lapsuuden traumat ovat herkullisia. Niissä on kiva pyöriskellä ja vielä mukavampi jakaa ystäviensä kesken sillä meillä kaikilla on tietty elokuva, sarja tai kirja joka tuntui olevan liikaa pienelle pääkopallemme. Itse kasvoin kultaisella 80-luvulla jolloin lapsille tarjottu viihde tuntuu näin jälkikäteen välillä todella oudolta ja synkältä; mutta tässä me edelleen porskutamme, traumoinemme kaikkinemme. Me tunnemme tiettyä yhteenkuuluvuutta jakaessamme kokemuksiamme; tuntuu ettei Teletapeista ihan samanlaista tarinaa pysty iskemään.

Kuulun sukupolveen joka kasvoi hienojen, mutta samalla sopivan karmaisevien, tarinoiden parissa. Meitä haluttiin säikytellä; iilimato Viimeisessä kesässä, Indiana Jonesin ja Tuomion temppelin rintakehästä repäisty sydän, Arkajalkojen yritys laittaa yhden lapsen käsi tehosekoittimeen – me olemme kasvaneet läpi melkoisen myllyn. Jotkut tuttuni tuntevat edelleen suurta ahdistusta meressä uimisesta, enkä itsekään mielelläni roikota jalkojani uimapatjani laidan yli huolettomasti heilutellen vaikka merta rakastankin.

Mutta yksi on ylitse muiden. Harsomaisen rintakehän alla punaisena lepattava sydän, teleskoopin lailla pitkäksi venyvä kaula, kohmeloiset romuluiset sormet ja pallovatsainen lättäjalka-olemus. Näistä aineksista syntyi omien pelkojeni ruumillistuma, vuonna 1982 valkokankaalla nuorta mieltäni järkyttänyt olio.

Suhteeni puhtaisiin kauhuleffoihin on ollut aina hyvin suopea; me tulemme toimeen hienosti ja valitsen usein rentoutumistarkoituksessa ylenpalttista viiltelyä ja verenlentoa kuvaavia elokuvia. Siksi joku voi pitää huvittavana sitä tosiasiaa että kieltäydyin yli 30 vuotta katsomasta lapsille tarkoitettua E.T. -elokuvaa uudestaan. Lapsuuden traumat istuvat lujassa. Miksi muut tuntemani lapset pitivät oliota hurmaavana oli minulle mysteeri tuolloin enkä edelleenkään ymmärrä paitsi elokuvan suosiota, myöskään sen päähahmon vetovoimaa. Sittemmin, asiaa tutkittuani, olen huomannut etten ole yksin – E.T. mainitaan usein eniten lapsuudentraumoja aiheuttaneiden elokuvien, samassa yhteenvedossa muiden 70- ja 80-luvun helmien kuten Carrie, Manaaja ja Halloween, kanssa.
Yhdistän E.T.:hen samalla tavalla ainoastaan epämiellyttäviä muistoja kuten tv-sarjassa seikkailleeseen Katto Kassiseen. Tuo pitkin kattoja lentelevä aikamies joka kiipeilee nuorten lasten ikkunoista sisään oli mielestäni pelottavinta maailmassa – heti E.T.:n jälkeen.

Meidän kaikkien pitää kasvaa vanhaksi, mutta aikuisuuden tyylin onneksi voi valita itse. Niinpä pistin pelkäämäni ja karttelemani elokuvan pyörimään soittimeeni eräänä viikonloppuna, haalin viltin ympärilleni ja vedin syvään henkeä. Matalien hahmojen ilmestyessä ruudulle, viilettäessä kamalasti kiljuen läpi metsikön meinasin jättää koko leikin kesken. Ääni ja ryntäily kammottavilla töppöjaloilla toivat mieleeni kaikki ne hetket kun pelkäsin löytäväni omasta kaapistani tutkakaulaisen olion. Onneksi Spielberg on rakentanut elokuvastaan ennenkaikkea herttaisen perhetarinan, jossa ilkeät hahmot jäävät vääjäämättä altavastaajiksi lapsienergian sisukkaasti voittaessa kaikki esteet. Näin aikuisena ymmärrän täysin katsojien herkistymisen, kenties kyyneleiden ilmestymisen poskille E.T.:n elämänvalon hiipuessa ja tämän vihdoin päästessä kotiin. Eron katkera suloisuus viipyilee kankaalla pitkään. Minua tarina ei silti saanut itkemään. Sisimmässäni olin helpottunut että olio pääsi kotiin, mutta eri syystä. Nyt minun ei tarvitse etsiä häntä enää komerostani.

Kommentit

Tags from the story