Kun LOTR-fani lähti katsomaan Hobittia

hobittiodottamatonmatka

Tänä aamuna näin vihdoin kauan odotetun, Peter Jacksonin ohjaaman, Hobitin pressinäytöksessä. Varsinainen elokuvan arvio ilmestyy torstaina, mutta muutama miete tuoreeltaan elokuvan nähtyään on paikallaan.
Olen rakastanut Taru Sormusten Herrasta-trilogiaa siitä saakka kun  Merri ja Pippin keskustelivat ensimmäistä kertaa mahtaako Konkari tietää toisen aamiaisen olemassaolosta. Olin myyty, lumottu ja tohkeissani. Katsoin elokuvat niin monta kertaa että osasin vuorosanat ulkoa, enkä silti kyllästynyt katsomaan kolmea elokuvaa uudestaan ja uudestaan. 

Kun uutiset Hobitin kuvaamisesta vahvistuivat, ja ohjaajaksi ryhtyi jälleen kerran suururakan tekevä Jackson, oli LOTR-fani onnea pullollaan. Sitten alkoi kalvava epäily. Hobitti on kirjana vain noin 300-sivuinen teos, ja tarinan jakaminen peräti kolmeen noin kolmetuntiseen elokuvaan, tuntui karkealta liioittelulta. Traileri ei vakuuttanut, ja ryhdyin pohtimaan haluanko nähdä tätä tarinaa sittenkään. Sitten koitti tämä aamu.

Hobitti – Odottamaton matka vyöryttää esiin paljon kaikkea. Se sitoo LOTR-trilogian juonen siististi esiosaansa Hobittiin tuomalla valkokankaalle mm. Elijah Woodin, Cate Blanchetin ja Hugo Weavingin. Pala kurkussa tuntui kovalta kun Wood näyttäytyy Frodona kiharassa tukassaan ja suurissa korvissaan – muistin ainoastaan kuinka paljon rakastinkaan tätä hahmoa. Ensimmäisen osan pääosassa ovat mitä suuremmissa määrin kääpiöt. Meluisat, remuavat ja murtaen puhuvat Gimli-imitaatiot – johtajanaan yllättävän karismaattinen Thorin, joka on Hobitin versio Aragornista.

Läpi elokuvan kulkee katsojan mukana tuttu tunne – olen nähnyt tämän ennenkin. Kyseessä on seurueen matka läpi lumottujen ja silmiähivelevän kauniiden maisemien, kohti viimeistä taistelua. Seurue on alati vaarassa, huumori lentää sopivissa kohdissa ja kaikessa on suureellisuuden tuntu. Elokuvasta jää kahtiajakoinen tunnelma. Innostunut fani hihkuu elokuvan kauneuden, dramaattisuuden ja erinomaisten hahmojen puolesta – nämä asiat ovat kohdallaan. Kriittisempi puoli manaa aivan liian venytettyä tarinaa, uutta HFR 3D-tekniikkaa ja jotain mystisempää, puuttuvaa ominaisuutta. Hobitista puuttuu sielu, sen lämmin sydän kyllä sykkii kaiken toiminnan ja tehosteiden alla, mutta se hukkuu örkkilaumojen, luolastojen ja laahaavan tarinan töminään. LOTR-fani on hämmentynyt.

Hassuja ja sotaisia kääpiöitä on ensimmäinen osa pullollaan.

Hobitti tuo paljon puhutun HFR 3D-tekniikan myös Suomen elokuvateattereihin. Kuvan laatu on hämmentävän raikas, toimintakohtaukset eivät ole enää 3D-suttua jossa silmä ei pysy mukana vaan kuva on selkeä. Se on selkeä kuin omaa kättään katsoisi – ja siinä se onnistuu pettämään ainakin tämän katsojan. Toisinaan Hobitin katsominen tuntui kuin olisi katsonut dokumentaaria, kuva on liian selvä, siitä puuttuu tarunomainen hohto ja himmeys, mystiikka ja tunne. En halua nähdä haltioita realistisina hahmoina, en halua nähdä örkkien jokaista ihohuokosta kun valaistus on kuin suoraan studiolamppujen alta, en halua. Uusi tekniikka jakaakin varmasti mielipiteet, mutta omalta osaltani kaipaan takaisin hieman hämärämpiin aikoihin.

Hobitti on katsomisen arvoinen kokemus, sen hahmot kiehtovat ja pitävät katsojan mukanaan – vaikkakin pieni katkeruus kalvaisikin mieltä. En ole pettynyt, olen innoissani hyvistä puolista ja toistaiseksi jätän huonot osat takapolttimelle – enhän minä mitään edes odottanut. Siihen suhteutettuna Hobitti osoittautui odottamattoman posiitiviseksi matkaksi.

Kommentit

Tags from the story