Laadukasta brittidraamaa: Whitechapel

Whitechapel

Jostain syystä briteillä on erityinen taito tehdä tummanpuhuvia, kiehtovia ja laadukkaita sarjoja aiheesta kuin aiheesta.Juuri kolmannen kautensa päättänyt Whitechapel on sekoitus Lontoon synkkiä kujia, hurjia murhia ja poliiseja jotka työskentelevät yhdessä, jokainen oman persoonansa esiin tuoden.

Sarja ujuttaa, hyvinkin BBC:n Sherlockin tapaan, moderniin elämäntapaan aimo annoksen viktoriaanista menneisyyttä ja kauhua. Sarjan ensimmäinen, kolmijaksoinen kausi, keskittyikin Viiltäjä-Jackin matkijan nappaamiseen Whitechapelin kaupunginosan pimeiltä kujilta. Samalla se esitteli hieman nuhjuisen poliisilaitoksen, jonka kärkeen astui pakkomielteinen, järjestelmällinen, nuori ja kovien paineiden alla oleva DI Joseph Chandler (Rupert Penry-Jones).

Vastapainoksi mediatietoiselle yläluokan kasvatille sarjassa asetetaan kaiken nähnyt, kovia kokenut Ray Miles (Phil Davis). Vaikka taisteluparin asetelma on tuttu monista sarjoista, onnistuvat näyttelijät tuomaan torailevaan sanailuun ja persoonien täydellisiin vastakohtiin paljon uutta. Ensimmäisen kauden valtataistelu ja murhien ratkaiseminen hitsaa joukkion yhteen, ja mukaan tulee omalaatuinen Viiltäjä-Jack historioitsija Edward Buchan (Steve Pemberton), joka besserwisser-asenteellaan voi ajaa kenet tahansa hulluksi.

Nämä miehet ovat harvoin samaa mieltä, mutta murhaajat jäävät silti kiinni..

Moderni Lontoo luo hienot puitteet tarinoille joilla on kiinnekohta menneisyydessä; tuottaja Marcus Wilson onkin todennut että nykyaikaisen kaupungin kaduilla kulkiessa ei tarvitse kuin nostaa katseensa ja huomata vanhat rakennukset neonkylttien takana, tai katsoa mukulakivikatuja, samoja katuja joita Viiltäjä-Jack on astellut. Sarja leikkii enemmän ihmisten mielikuvituksella, varsinaisia veritekoja ei näytetä yksityiskohtaisesti vaan pelko tulee kuvaustyylistä, väliin häivytetyistä kuvista jotka ovat häiritsevyydessään erinomaisia.

Ihmiset ovat sarjassa aitoja, masentavan arkisine ongelmineen ja ulkonäköineen. On aina ilo huomata että brittiläiset haluavat, ja osaavat, luoda realistista kuvastoa. Varsinkin kun Atlantin toisella puolella näyttelijät ovat yleensä tuunatumpia ja seksiä lisätty mausteeksi, ja huomiota herättämään melkein joka sarjassa. Whitechapel on tumma, kiehtova, raaka ja täynnä mustaa huumoria. Tämä ei ole pelkkää synkistelyä ja tuoppiin tuijottamista, huumoria on yllinkyllin, mutta se on mustaa kuin Lontoon kuraisimmat ojat.

Ensimmäinen ja toinen kausi käsittelevät ainoastaan yhtä tapausta kolmijaksoisella kaudellaan. Sarjan saaman suosion vuoksi kolmas kausi sisältää kuusi jaksoa, joissa käsitellään kolmea eri rikosta. Whitechapel on erinomainen esimerkki sarjasta johon voi liittää sanat brittidraama ja laatu, aivan kuten Sherlockiin ja Doctor Who:hon.

Kommentit

Tags from the story
, ,