Le Havre (A. Kaurismäki, 2011) ★★★★

Le Havre on positiivinen satu Aki Kaurismäelle tuttuun tyyliin. Se katsoo lempeästi elämän nurjemmalla puolella eläviä henkilöitään. Vaikka se heittää välillä lokaa niskaan, loppujen lopuksi se silittää hellästi tukkaa, katsoo hymyillen silmiin ja sanoo “kyllä se siitä”.

Marcel Marx (André Wilms) on Le Havren rannikkokaupungissa elävä kengänkiillottaja, joka asuu vaimonsa Arlettyn (Kati Outinen) ja koiransa Laikan kanssa pienessä mökkerössä. Heillä on puutetta rahasta, muttei koskaan rakkaudesta. Naapurustossa asustaa ystävällisiä, niin ikään köyhyyden rajamailla eläviä ihmisiä, jotka vielä jaksavat uskoa lähimmäisenrakkauteen ja siihen, että hädässä olevaa autetaan.

Kun Arletty yllättäen joutuu vakavan sairauden takia vuoteenomaksi sairaalaan, Marcelin elämä heittää kärrynpyörää. Kuoleman läheisyys saa miehen takertumaan tiukemmin elämään ja kun hän sattumalta tapaa satamassa laittomasti maahan tulleen ja virkavallan jahtaaman pakolaispojan Idrissan (Blondin Miguel), hän päättää tehdä edes jotain konkreettista hyvää, kun ei vaimoaan voi auttaa.

Kaurismäen tavaramerkiksi muodostunut visuaalinen tyyli korostuu kauniissa ranskalaiskaupungissa, missä pastellivärit pääsevät oikeuksiinsa. Le Havre onkin jokaisessa kuvassaan kuin postikortti. Visuaalisesti äärimmäisen viimeistelty elokuva näyttää hurmaavalta ja silmä todella lepää sitä katsellessa.

Le Havren tarina ei kuitenkaan ole pelkkää kaunista pintaa. Pinnan alla nähdään Kaurismäelle tyypilliseen tapaan humaaneja arvoja, joita jotkut voivat pitää jopa naiveina. Le Havren tapauksessa elämän vähäosaisten puolella oleva tarina kuitenkin onnistuu koskettamaan oikeasti ja sen katsomisesta tulee hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa.

Siitä tulee tunne, että maailmassa on vielä jotain hyvää ja kaunista, ja että kaiken pahuuden keskellä ihmisissäkin voi olla vielä jäljellä sydäntä ja lämpöä.

_________________________________________________________________________________________________