Les Misérables (2012) ★★★★

lesmiserables

Ohjaaja Tom Hooper on tarttunut rohkeasti rakastettuun musikaaliin, siitä huolimatta että tarina on siirretty valkokankaallekin useita kertoja – viimeksi 1998. Se on massiivinen tuotanto, jonka tunnelma ja karuus vyöryvät katsojan ylitse peräänantamattomalla voimalla. Les Misérables tempaa vastustamattomasti mukanaan, hukuttaen katsojan musiikkiin, aatteen paloon ja pitää otteessaan pitkään elokuvan päätyttyä.

Victor Hugon Kurjiin perustuva musikaali sijoittuu 1800-luvulle, aikaan jolloin suurinkaan määrä romantisointia ei saa ajankohdasta hohdokasta. Monarkki hallitsee ja luokkaerot ovat timantinkovia – köyhät taistelevat jokapäiväisestä leivästään raatamalla, kapinamieli yltyy ja kurjuus on kaikkialla. Kasvavan kaaoksen keskellä yksi mies nousee esiin, lujana kuin ikivanha tammi, vetäen elokuvan alkusekunneilla huomion puoleensa. Broadway-musikaaleissa jo aiemmin kyntensä näyttänyt Hugh Jackman tuntuu elämää suuremmalta hahmolta Jean Valjeanina.

Ensimmäisten ruutujen massiivisuus on tyrmäävä, näyttäen Valjeanin raatamassa vankina, tehden työtä joka tuntuu mahdottomalta kenelle tahansa. Leivän varastamisesta sisarensa sairaalle lapselle tuomittu mies on vahva, henkisesti ja fyysisesti – silmät palavat päässä ja raivon kohteena tuntuu olevan ylimielinen, lakia kirjaimellisesti noudattava ja säälimätön Javert (Russell Crowe). Crowe yllättääkin raspisella äänellään, tasapainottaen Jackmanin hahmon karismaa omalla egollaan – kahden miehen pitkästä tarinasta muodostuu selkäranka tarinalle joka jatkuu läpi vuosien.

Elokuvan kiistaton tähti on Hugh Jackman.

Tarinan kaaressa esitellään myös traaginen Fantine (Anne Hathaway), joka epäonnekkaiden sattumien kautta päätyy kadulle ilotytöksi. Fantinen tyttärestä, jonka Valjean ottaa huostaansa, kasvaa tarinan romanttisen pääparin toinen puolisko. Cosette (herkkä Amanda Seyfried) ja aatteen palossa nuoruuden intoa uhkuva kapinallinen Marius (hurmaava Eddie Redmayne) tuovat tarinaan pientä kevennystä – romantiikka kukkii myös ihmisten kuollessa, suurten käänteiden äärellä.

Les Misérables ei tee kompromisseja. Vuorosanat ovat harvassa, musiikille on annettu tilaa ja voimaa tavalla joka on Hollywood-musikaaleille epätyypillistä. Suurimman osan aikaa näyttelijät vain laulavat. Kamera tarttuu kasvoihin kiinni, eikä anna armoa, tunteet vyöryvät valkokankaalle melkein kohtuuttoman suurina.

Lauluja ei  ole äänitetty studiossa jonka mukaan näyttelijät huulisynkkaisivat kameran edessä – laulu kajahtaa esiin aidosti, säristen ja kasvaen, tuoden tulkintaan aitoutta joka tämäntyylisistä elokuvista usein puuttuu. Ratkaisu tuo  näyttelemiseen myös raakuutta ja tunnelmaa, tunteet ovat aitoja, henki meinaa loppua ja se koskettaa.  Musikaalin ongelma on aina ollut se, että varsinaisia suurhittejä Les Misérablesissa on aina ollut vähän. I Dreamed A Dream koskettaa epätoivollaan. Kun Hathawayn ääni täyttää teatterin ja musikaalin ystävä kuulee sanat ”But the tigers come at night. With their voices soft as thunder. As they tear your hope apart. And they turn your dream to shame” ovat kyyneleet lähellä. Näistä hetkistä koostuu elokuvan voima, ja hieman liian pitkä elokuva tuntuu loppujen lopuksi ohikiitävältä hetkeltä.

Muille kuin musikaalien ystäville voi Les Misérablesin vyöryvä musiikki ja tarinan kerronta lauluin olla hankalaa työstää. Sen teemat voittavat kuitenkin puolelleen, kerronnan massiivisuus vie mukanaan – tuloksena on yksi kaikkien aikojen hienoimpia elokuvatulkintoja mistään musikaalista. Elokuvan tähtenä loistaa armotta Jackman, jonka kasvot kertovat ryppyineen miljoonaa tarinaa epätoivosta ja selviytymisestä. Kapinamieli kytee, vallankumous on lähellä ja Do You Hear the People Sing kaikuu katsojan korvissa – luvaten että elokuva häilyy mielessä sen päätyttyäkin.

Les Misérables
Ohjaus: Tom Hooper
Käsikirjoitus: William Nicholson, perustuu Victor Hugon romaaniin
Pääosissa: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway
Alkuperämaa: UK 2012
Genre: Draama / Musikaali
IMDb

Kommentit