Missä on naisen paikka elokuvassa?

thelmalouise

Katsoessani Rakkauden pelikenttä -elokuvaa leffateatterin pimeydessä pressinäytöksessä, mieleeni hiipi nolous ja katkeruus. Elokuvan pääosaa näyttelee aina hieman rentun oloinen Gerard Butler, jonka hahmo George Dryer on työtön entinen jalkapallo-tähti. Ryhtyessään valmentamaan poikansa nappulaliigajoukkuetta, rynnivät kotiäidit koloistaan komistuksen nähdessään – ollen noloimpia naishahmoja elokuvissa aikoihin. Aikuiset naiset käyttäytyvät kuin pahaisimmat pissis-bimbot, hihitellen ja 14-vuotiaan lailla flirttaillen Dryerin edessä. Järki ei näillä naisilla juuri päässä juokse, hassahtaneen oloiset naiset ovat vain yhden miehen perässä ja businestäkin tehdään vain sänkyyn päätymisen toivossa.

Ikävintä asiassa on se, että näitä teinitytön lailla käyttäytyviä naisia näyttelevät Catherine Zeta-Jones, Uma Thurman ja Judy Greer. Hahmokehitys on kamalaa, dialogi kömpelöä ja naisten käyttäytyminen vaikeaa katseltavaa. Lahjakkaat naisnäyttelijät ovat 35-vuotta täytettyään päätyneet täytetehtaalle, sivurooleihin joissa lahjakkuudella ei ole mitään väliä. Milloin olette viimeksi nähneet loistavan Thurmanin aikuisen naisen kypsässä, hyvin kirjoitetussa roolissa? Asiaa korostaa se tosiasia, että Dryerin ex-vaimoa näyttelevä Jessica Biel on paitsi huomattavasti nuorempi, myös ainut järkevä naishahmo koko elokuvassa.

Heitetäänkö naisnäyttelijät romukoppaan kolmenkympin tietämillä? Onko naisille ylipäätään järkeviä pääosia samassa suhteessa kuin miesnäyttelijöille? Ajatukset kääntyvät auttamatta Bechdelin testiin, josta
Saara Cantell on kirjoittanut hienon kolumnin. Testi asettaa elokuvan katsojalle kolme kysymystä:

– Onko elokuvassa vähintään 2 naishahmoa joilla on nimet?
– Puhuvatko he keskenään?
– Onko puheenaiheena jokin muu kuin miehet?

Pohtimisen tulos voi olla masentava, ja järkyttävä. Kyseessä ei ole feministinen paasaaminen, vaan yksinkertainen tutkinta siitä onko elokuvassa yhtään todellista, järkevää naishahmoa. Romanttiseksi komediaksi tituleerattu Rakkauden pelikenttä esimerkiksi esitteli neljä naishahmoa, joista kukaan ei puhu toisensa kanssa vaan ainoastaan miehilleen, lapsilleen ja jalkapallotähdellemme. Harvat sananvaihdot kentän laidalla muiden naisten kanssa koostuivat lauseista ”kuka tuo uusi valmentaja on?, ”uusi valmentaja on aika seksikäs”. Romanttisen komedian luulisi olevan suunnattu naisille, mutta edes tässä genressä ei saada aikaiseksi järkeviä naishahmoja. Missä mättää?

Jennifer Lawrence jatkaa hienojen naisroolien tulkitsemista Unelmien pelikirjassa.

Suuren suosion saavuttaneen Nälkäpeli-elokuvan tekemistä harkittiin huolella, koska kirjoissa pääosassa oli nuori tyttö. Nuoren naishahmon ei uskottu vetoavan katsojiin, ja elokuvan suosio tuli lievänä yllätyksenä tuottajille.  Miksi? Eikö elokuvahistoria ole jo osoittanut että naisilla on ansaittu paikkansa myös elokuvien pääosissa, oli kyseessä sitten vaikka toimintaelokuva? Sigourney Weaver, Milla Jovovich, Angelina Jolie, Jennifer Garner, Carrie-Ann Moss, Michelle Yeoh, Sarah Michelle Gellar, Uma Thurman, Michelle Rodriquez, Linda Hamilton…eivätkö nämä nimet vieläkään ole onnistuneet vakuuttamaan elokuva-alaa naisista toimintatähtinä? Puhumattakaan suurista vaativista draamarooleista; Leonardo DiCaprio ja Daniel Day-Lewis tuntuvat esittäneen enemmän suuria vaativia draamarooleja kuin kaikki naisnäyttelijät yhteensä.

Onneksi poikkeuksia löytyy. Vahvoja naisrooleja tekevä Jennifer Lawrence hurmaa elokuvassa Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook) hienolla tavalla. Omien ongelmiensa kanssa painiva Tiffany on vahva, haavoittuva, upea ja karismaattinen naishahmo – Lawrence tekee nappisuorituksen roolissaan, jättäen Robert De Niron ja Bradley Cooperin varjoonsa. Elokuvan nähtyään sitä janoaa lisää. Toivottavasti ajat ovat muuttumassa, haluamme naiset pois marginaalista – elokuvien ystävät ovat ansainneet sen.

Kommentit

Tags from the story
,