Moni meistä on joskus DUFF – pieni katsaus teini-iän ulkonäköpaineisiin

theduff

Katsellessani Ari Sandelin ohjaamaa teinikomediaa The DUFF mieleni vaelsi väkisinkin omiin teinivuosiin ja niiden masentaviin ulkonäkökriteereihin sekä sosiaaliseen nokkimisjärjestykseen. Tuossa elokuvassahan Mae Whitmanin esittämä lukiolaistyttö Bianca saa naapurin urheilijanuorukaiselta kuulla olevansa niin sanottu DUFF -eli Designated Ugly Fat Friend- helposti lähestyttävä ruma ystävä, jonka avulla voi keplotella tämän kauniiden ystävien tuttavapiiriin. Biancallakin kun on kaksi upean näköistä ystävää, joiden varjoon -lähes näkymättömäksi- tavallisemman näköinen tyttö helposti jää.

Moni meistä on varmasti ainakin joskus ollut tällainen DUFF. Itse muistan vuosien takaa tilanteen, jossa olin teinitytölle tyypilliseen tapaan hirvittävän ihastunut erääseen (lapsuuden suosikkini) Jason Connery-Robin Hoodin näköiseen (eli siis söpöön ja vaaleaan) poikaan. Kun lopulta pääsin tämän pojan juttusille, harmistus oli valtava kun selvisi hänen juttelevan kanssani pelkästään sen vuoksi, että pääsisi tutustumaan parhaaseen ystävääni.

Paras ystäväni oli pienikokoinen ja siro, savolaisessa mittapuussa ehkäpä jopa eksoottisen kaunis. Minä taas olin pitkä ja kömpelö, mitäänsanomattoman näköinen ja huonosti pukeutuva honkkeli. Hiljainen ja arkakin vielä.

Nuorten toisilleen luomat ulkonäkökriteerit olivat omassa nuoruudessani kovia, mutta en yhtään kadehdi nykypäivän teinejä, joilla nämä paineet lähes mahdottomien kauneusihanteiden tunkiessa joka puolelta iholle ovat varmasti vieläkin raaempia. Oman lisänsä nykypäivään tuo se, ettei mahdollista kiusaamista pääse pakoon missään vaan sosiaalisessa mediassa se saattaa saada todella karmaisevia muotoja. Aivan kuten tuossa Sandelin elokuvassakin, missä Biancasta tehdään ikävä video YouTube-levitykseen.

Jokainen meistä varmasti haluaa olla pidetty ja rakastettu, hyväksytty omana itsenämme. Siitähän kumpuaa nykyinen selfie-villityskin, jolla kalastellaan tykkäyksiä kaveripiiristä.

Emmehän me kuitenkaan ole täällä pelkästään muiden ihmisten silmänruokana

Kun itse teini-ikäisenä olin pidempi kuin suurin osa luokkamme pojista ja vartaloltani kaikkea muuta kuin naisellinen, sain ikäisiltäni pojilta kuulla olevani muun muassa ruma sekä “lauta” ja “kakkosnelonen”. Mutta arvosteleminen jäi tuohon aikaan pelkästään sanalliseksi, muutaman pojan huuteluksi, eikä tuolloin tarvinnut pelätä jonkin pöljän kuvan tai videon leviävän vuosikausiksi nettiin arvostelevien silmien alle.

Itsekin selvisin tuosta ajasta kasvamalla lopulta aikuiseksi, vaikka vuosikaudet ostinkin väärän kokoisia rintaliivejä -kuvittelinhan nimittelyn vuoksi olevani erityisen pienirintainen. Vasta paljon myöhemmin avuliaan myyjän avustuksella opin tunnistamaan oman vartaloni sellaisena kuin se on ja hankkimaan oikean kokoisia vaatteita. Kiitti vaan pojat!

Teini-iässä etsimme itseämme ja minäkuvamme on vasta muodostumassa -varsinaisen peilin lisäksi käsityksemme muotoutuu ympäriltä saamistamme kommenteista syntyvän sosiaalisen peilin kautta. Joillakin minäkuva tulee tutuksi nuorempana, joillakin vasta vanhempana, ja arvelen ulkonäköä koskevalla arvostelulla olevan tässä merkityksensä. Se jättää pitkäkestoiset arvet, vaikka aikuisena olisikin päässyt sinuiksi ulkonäkönsä kanssa.

Myös ystäväpiirillämme on minäkuvan myönteiseen kehitykseen valtava vaikutus. Muistan, kuinka vapauttavaa oli yliopistoikäisenä kuulla negatiivisten leimojen sijaan olevansa ”hyvä jätkä”. Lämmin kiitos siitä teille, te toiset pojat!

Muutama päivä sitten palasin hetkoseksi teini-iän epävarmuuteen ajaessani polkupyörällä pyörätietä tukkivan miesjoukon ohi. Yksi heistä huikkasi ystävällisesti: “Anteeksi, kaunotar!”, kun jouduin hiljentämään ja puikahtamaan hankalasti heidän ohitseen. Kun toinen heistä kommentoi ensimmäiselle: “Eihän tuo mikään kaunis ole”, palasin hetkeksi 14-vuotiaan itseni maailmaan.

Ja vitut.

Pitää tehdä itse sisimmässään rauha oman ulkonäkönsä suhteen. Pituudelle tai pätkyydelle emme mitään voi, lihavuudelle ja laihuudelle hieman. Jokainen ikänsä aknen kanssa taisteleva on varmasti joskus kateellinen vastaantuleville persikkaposkille. Mutta lopulta olemme juuri niin kauniita tai rumia kuin itse ajattelemme. Näkymättömästäkin tytöstä tai pojasta voi tulla näkyvä, kun itse uskoo niin!

Kun olemme sinut itsemme ja ulkonäkömme kanssa, olemme itsevarmempia. Kateudella emme pääse pitkälle. Tämä sisäinen varmuus huokuu myös ulospäin ja vaikka emme jokaisen vastaantulijan silmää fyysisesti miellyttäisikään, ainakin meillä on itsellämme seesteinen olo. Emmehän me toki ole täällä pelkästään muiden ihmisten silmänruokana.

Kauneuskin on lopulta aina siellä katsojan silmässä ja toisen roska on toisen aarre, niin kuin vanhat sutkautukset meille viisaasti osaavat kertoa.

Kuva elokuvasta The DUFF (Mae Whitman ja Bella Thorne)

Kommentit