Muusikot valkokankaalla: Viihdyttäjät ja rocktähdet

muusikkonayttelijat

Kautta elokuvan historian ovat muusikot häikäisseet myös valkokankaita. Ilmiö on lähes yhtä vanha kuin elokuva itsessään, koska musiikkielokuvat olivat yksi menestyneimmistä elokuvagenreistä. Elokuva- ja musiikkitähteys risteytyi tosin vasta äänielokuvan myötä, mikä synnytti viihdetaiteilijat.

Viihdetaiteilijat

Maailman menestynein ja tunnetuin viihdetaiteilija on taatusti Frank Sinatra. Legendaarinen laulaja oli myös menestynyt näyttelijä. 40- ja 50-luvulla mies tähditti useita menestyneitä musikaaleja, jonka lisäksi Sinatra voitti Oscarin sivuosaroolistaan elokuvassa Täältä ikuisuuteen. Monelle nykykatsojalle eniten ehkä sanoo Sinatran ja tämän Rat Packin Las Vegas-ryöstötarina Ocean’s Eleven, josta Steven Soderbergh teki oman versionsa vuonna 2001. Harva on alkuperäistä nähnyt, ja toisaalta hyvä niin.

Äsken mainittu Rat Pack, joka oli siis Frank Sinatran ympärille rakentunut ryhmä muusikoita ja näyttelijöitä, joista kaikki loikkivat niin elokuvien kuin musiikin parissa.  Porukkaan kuului mm. Dean Martin, joka oli yksi 50- ja 60-lukujen isoimpia elokuvatähtiä niin yksin kuin koomikko Jerry Lewisin rinnalla, ja Sammy Davis Jr, joka oli myös arvostettu imitaattori ja koomikko.

Frank Sinatra tähditti alkuperäistä Ocean's Eleveniä ja monia muita elokuvia

Viihdetaiteilijat olivat myös Suomessa isossa osassa elokuvahistoriaa. Aikansa isoin elokuvatähti Tauno Palo oli myös suosittu laulaja, ja aikansa isoimmat levytähdet Olavi Virta ja Tapio Rautavaara tähdittivät useita suomalaisia elokuvia 40- ja 50-luvuilla. Huhuttiinpa jopa aikoinaan, että Rautavaara olisi Johnny Weismullerin seuraaja Tarzan-elokuvissa. Nykypäivänä Suomessa viihdetaiteilijoiden perintöä liputtaa kunniakkaasti edelleen Vesa-Matti Loiri, joka yhä edelleen tekee niin elokuvia kuin levyjä, ja loppuunmyy konserttikiertueitaan.

Pop-tähtien nousun voi nähdä viihdetaiteilijoiden kuolemana. Nuorisokulttuuri erkani erilleen 50-luvulla pop-kulttuurin synnyn myötä, eikä koko kansan viihdesankareita enää juuri nähty. Musiikkiteollisuuden kukoistuksen voi myös nähdä elokuvan ja musiikin viimeisenä erottajana, kun muusikot saivat jo riittävän elannon levymyynneistä ja konserttituloista. Ns. viimeiset koko kansan monilahjakkaat tähdet nähtiinkin 60-luvulla, kun naistähdet Cher, Liza Minnelli ja Barbra Streisandonnistuivat murtautumaan suuren yleisön tietoisuuteen niin levylautasten kuin valkokankaiden kautta. Koko kolmikko on palkittu roolisuorituksistaan myös Oscareilla, joten pahat puheet voidaan naisten suorituksista unohtaa saman tien.

Barbra Streisand ikimuistoisessa Parhaat vuotemme -elokuvassa, yhdessä Robert Redfordin kanssa.

Rock-tähdet

Nuorisokulttuurin synty oli kuolemaksi vanhan ajan tähdille. Nuoriso vaati omia sankareitaan ja niitä heille tarjottiin. Marlon Brando ja James Dean veivät vanhan ajan elokuvatähtien paikan ja Elvis Presley lantioineen sai vanhat jazz-croonerit katselemaan uusia töitä.

Koska viihdeyhtiöt huomasivat pop-tähtien rahallisen arvon, niin monet aikansa nuorisoidoleista nähtiin myös valkokankailla. Elvis-elokuvat ovat käsite ja ilmiö jo yksinään. Elvis tehtaili elokuviaan lähes liukuhihnamaisella tahdilla. 13 vuotta kestäneellä elokuvaurallaan hän näytteli 31 elokuvassa. Laatu on myös sen mukaista, eikä näistä elokuvista ole jäänyt laadullaan historiaan juuri yksikään.

Seuraavan vuosikymmenen pop-ilmiö oli The Beatles, eikä Liverpoolin ihmenelikonkaan valkokangaspotentiaali jäänyt käyttämättä. Nelikon pohjalta tehtiin niin elokuvat A Hard Day’s Night, Help! kuin psykedeelinen animaatio Keltainen jäänsärkijäkin. Myöhemmin John Lennon ja Ringo Starr kokeilivat näyttelijänlahjojaan muutamaan otteeseen, mutta eivät järin muistettavasti. Näihin kokeiluihin lukeutuvat niin Lennonin sivuosittama sotakomedia Miten voitin sodan kuin Starrin esiintyminen Ken Russelin Lisztomaniassa, minkä pääosassa nähtiin The Who’n Roger Daltrey, josta lisää pian. George Harrisson taas tuli tunnetuksi myös elokuvatuottajana perustamansa HandMade Filmsin kautta. Yhtiö tuotti mm. Monty Pythonien elokuvat ja kulttiklassikko Withnail And I:n.

David Bowie The Prestige -elokuvassa

The Beatlesien kovin kilpakumppani The Rolling Stones ei myöskään onnistunut pysymään poissa kameroiden edestä. Rollarit eivät saaneet The Beatlesien tapaan omia elokuvia, vaan joutuivat tyytymään dokumentteihin, mutta yhtyeen jäsenet ovat näytelleet sitten senkin edestä. Yhtyeen laulaja Mick Jaggerin kuuden elokuvan mittaisen näyttelijäuran muistettavin roolisuoritus on Donald Cammelin ja Nicolas Roegin ohjaama Nottinghill klo 11.11. Suurelle yleisölle taatusti tutummaksi on tullut Keith Richards, joka on tehnyt lyhyet cameo-roolit Kapteeni Jack Sparrow’n isänä kahdessa viimeisimmässä Pirates of The Caribbean elokuvassa.

60-luvun brittiläisistä rock-jäteistä harva pysyi valkokankaiden ulkopuolella. Monet rock-jättiläisistä tekivät konserttielokuvia, mutta päätyipä osa näyttelemään fiktiivisiin elokuviinkin. Jo edellämainittu The Who’n Roger Daltrey näytteli useissa elokuvissa joihin lukeutuu miehen yhtyeen oma rock-ooppera Tommy, jonka ohjasi Ken Russell. The Who’n ideaan pohjautui myös Mod-klassikko Quadrophenia, jossa yhtyeen jäseniä ei nähty, mutta muuan Sting kävi tekemässä valkokangasdebyyttinsä kyseisessä elokuvassa. Kyseinen muusikko on myös sittemmin näytellyt useissa elokuvissa, mm. David Lynchin epäonnisessa Dyynissä.

70-luvun rock-mammuteista onnekkain ja parhain elokuvatähti oli kiistatta David Bowie. Mies aloitti elokuvauransa Nicolas Roegin kulttisci-fi The Man Who Fell To Earthissa vuonna 1976, eikä loppua ole vielä nähty. Bowien arvostuksesta kertoo myös se, että häntä ovat ohjanneet niin Martin Scorsese, David Lynch kuin moderni visionääri Christopher Nolan, jonka elokuva The Prestige on Bowien viimeisin isompi roolityö.

1980-luku oli murroksen aikaa monessa mielessä musiikkiteollisuudessa. 1970-luvun lopulla tapahtunut punkin synty rikkoi monessa mielessä vanhojen rock-jättiläisten synnyttämiä kaavoja ja ajoi monet vanhemman sukupolven jätit syrjään. 1980-luvulle mentäessä MTV:n synty ja menestys nostivat popin entistä suurempaan arvoon, eikä rock-tähdet enää olleet yhtä myyttisessä asemassa kuin aiemmin. Tämä näkyi myös valkokankailla, kun yhä harvempi muusikko yritti näyttelijänuraa muuten kuin yksittäisillä esiintymisillä kavereitten elokuvissa. Viimeinen rock-artisti, jonka elokuvaurasta voi puhua myös muuna kuin kuriositeettina on Tom Waits, joka muutamalla tarkoin valitulla elokuvaroolillaan, yleensä itse saatanana, on luonut itselleen tietyn laatutakuun elokuvajulisteissa. Tämä ei suinkaan ole ollut muusikoiden loppu elokuvissa. Kaikkea muuta.

[box type=”bio”] Kaksiosaisessa juttusarjassa leffa- ja musiikkibloggari Lauri O. tarkastelee muusikoita, jotka ovat piipahtaneet myös valkokankailla. Laurin kirjoituksia voi seurata blogeissa Cigarette Burns ja musiikkiin keskittyvässä No You Girls Never Know -blogissa.[/box]

Kommentit