Näyttämöteatteria valkokankaalla

coriolanus

Toimituksemme Ursula kävi joulun tienoilla ihan paikan päällä Lontoossa katsomassa Donmar Warehousen Shakespeare-tuotannon Coriolanus, jonka näytökset myytiin loppuun ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin. Samainen näytelmä päästiin näkemään myös Suomessa osana Finnkinon järjestämää NTLive (National Theatre Live) -tapahtumaketjua, joka esittää suosittuja näytelmiä elokuvateattereissa ympäri maailman.

Itsekin halusin nähdä kehutun Coriolanuksen ja niinpä toimituksemme kävi kaksissa naisin katsastamassa, miltä näyttämöteatteri oikein näyttääkään valkokankaalta katsottuna.

Suhtauduin ensin hieman skeptisesti. Näyttämötaide kun on nähtävä livenä, itse paikan päällä lavan vieressä, missä voi aistia kaiken: kuulla näyttelijöiden hengityksen, haistaa heidän hikensä, tuntea askeleiden töminän. Ajatus tämän kaiken latistamisesta kameroiden tuottaman kuvan taakse tuntui tylsältä. Mutta halu nähdä kyseinen näytelmä edes jossain muodossaan voitti skeptisyyden. Nyt kokemusta rikkaampana on myönnettävä, että yllättävän hyvin näytelmä toimi myös valkokankaalta katsottuna.

On hyvä, että uuden teknologian kautta avautuu uusia mahdollisuuksia. Teatterissa käynti on aina upea kokemus, sillä elokuvien katsomisen sijaan livenä näytelty teatteri tarjoaa kuitenkin niin paljon enemmän. Kun elokuvaa varten näyttelijän ei tarvitse opetella koko elokuvan repliikkejä kerralla, näyttämöllä kaikki on muistettava ulkoa ja vielä osattava näytellä roolinsa uskottavasti. Jännite on aivan erilainen.

Ja kun näin suomalaisena hyvin harvoin pääsee todistamaan maailmanluokan näyttämötaidetta vaikkapa New Yorkin Broadwaylla tai Lontoon West Endissä, on hienoa, että näitä taideteoksia kuuluisine tähtineen tuodaan nähtäväksemme edes näin valkokangasversiona. Kokonaan taustalle kannattaakin jättää se hetken kirpaiseva ajatus, että esimerkiksi Coriolanuksen pääsi Lontoossa näkemään livenä noin puoleen hintaan siitä, mitä jouduimme pulittamaan sen valkokangasversiosta Suomessa. Lucky bastards.

Sitten pari sanaa siitä itse Coriolanuksesta (pidemmän tunnelmoinnin voitte lukea tuosta Ursulan artikkelista).

Intiimillä ja hyvin yksinkertaisesti lavastetulla teatterilavalla Shakespearen tekstin voima nousi oikeuksiinsa. Roomalaisen sotilaan, Caius Martius Coriolanuksen tragedia oli erittäin voimakas kokemus myös elokuvateatterissa katsottuna. Tästä pitivät huolen aidot teatterinäyttelijät, jotka uppoutuivat rooleihinsa joka solullaan. Kärkeen nousee tietenkin nimiroolissa nähtävä Tom Hiddleston, jonka nuori Coriolanus on uskottavan ärhäkkä ja lopussa äärimmäisen liikuttava. Mutta myös Coriolanuksen äidin roolissa nähtävä Deborah Findlay on varsinkin näytelmän loppupuolella käymässään monologissa raastavan taidokas.

Ei voi kuin ihmetellä, miten nämä ihmiset voivatkaan muistaa kaikki ne monimutkaiset vuorosanansa ulkoa ja illasta toiseen valuttaa verta, hikeä ja kyyneleitä teatterin lavalla niin, että yleisö todella matkaa hetkeksi vuosisatoja taaksepäin ja lähes uskoo heidän olevan roolihahmonsa. Sitä ei ihan tavallinen filmitähti hallitse. Siihen tarvitaan aito näyttelijä.

-Päivi Laajalahti

Kommentit