Metro – Last Light 8/10

metrolastlight_feature

Metro: Last Light tarjoilee pimeitä käytäviä, toimivaa ammuskelua ja kasoittain ikäviä ihmisiä ja olentoja. Pitkäksi aika ei käy tunneleita tallustaessa, mutta peli ei onnistu myöskään pelottamaan pelaajaa kuoliaaksi. Vahvuudeksi muodostuvatkin hieno tarina, kauniit ympäristöt ja koukuttava hiiviskely. Tuloksena on yksi vuoden tähän mennessä parhaita pelejä.


Pelin maailma on lohduton. Ihmiset pommittivat ydinaseilla maanpäällisen alueen vuonna 2013, ja selviytyjät vetäytyivät metrotunneleihin pakoon mutantteja ja säteilyä. Elo metrotunneleissa on ankeaa, ruoka on kortilla – lautaselta löytyy sieniä, sieniä ja vielä kerran sieniä. Ihmiskunta ei ole onnistunut katastrofin kohdatessaan yhdistymään kohdatakseen vaikeita aikoja, vaan Moskovan eri metroasemat ovat erilaisten poliittisten ja uskonnollisten aatteiden seuraajien hallussa. On pään muotoja fanaattisesti mittailevia Reich-sotilaita, joiden aatteelliset juuret juontavat Natsi-Saksaan, kauppaa armotta käyviä kapitalisteja Hansa-alueella sekä uskovaisia, että kommari-aatetta kailottavia punikkeja. Tämän kaiken keskellä kulkee Artyom, 20+ -ikäinen poika, joka ensimmäisessä osassa päätyi rankkojen ratkaisujen äärelle. Ensimmäisestä pelistä voitte lukea täältä.

metro1
Maan päällä on parasta pitää silmät auki.

Peli ohjailee pelaajaa Artyomin hahmossa melko ankarasti. Metrotunnelien maailma ei ole avoin, eikä se salli juuri minkäänlaista vapaata tutkailua. Tämä on sääli, sillä yksityiskohdissa ei ole pihistelty. Siinä missä itse tunnelit ovat visvaisia ja märkiä paisepesäkkeitä pimeydessä piilevine pahiksineen, ovat metroasemat tunnelmallisia kotipesiä joissa on mukava käydä. Jokaisella pöydällä on tavaraa, ihmiset syövät, juovat ja keskustelevat – tarina aukeaa kuuntelemalla ihmisten puheita, mutta myös tarkkailemalla ympäristöään. Grafiikat ovat turmeltuneen kauniita, rähjäistä, nuhjaantunutta mutta täynnä detaljeja. Pari kertaa vierustoverini onnistuvat päätymään omituisena graafisena oikkuna seisomaan sisäkkäin kuin kaksipäinen mutantti, mutta muuten peli toimii tältä osin moitteetta. Panostus ympäristöön on sinänsä hieno veto, mutta sitä syödään estämällä varsinainen seikkailu vapaamuotoisesti ympäristössä. Pelaaja voi keräillä ympäriltään kipeästi tarvitsemiaan tavaroita, suodattimia maskiinsa, luoteja, aseita, heittoveitsiä – asearsenaalia on tarpeeksi, ja niitä pystyy myös tuunaamaan asemilla mieleisekseen. Varusteita on tarpeeksi, vaikeusasetuksena oletusmoodi ei jätä pelaajaa pulaan – varsinainen paniikkisäntäily siis puuttuu.

Tarina etenee viemällä Artyomia pitkin metroasemia. Artyomin perässä on ihmiskunnan pohjasakkaa, jotka ovat saaneet tietoonsa D6-aseman, joka on Rangerien hallussa, ja koti jonne Artyom yrittää epätoivoisesti päästä. Jostain syystä pelaamisesta kuitenkin puuttuu aito kauhun tuntu. Voisi kuvitella, että pimeässä metrotunnelissa missä odottaa ties mitä, olisi pelottavaa. Kuinka monesti olen tarrannut ohjaimeeni tiukemmin kiinni joutuessani vastaavaan tilanteeseen jossakin pelissä? Nyt peli ei onnistu saavuttamaan samankaltaista paniikinomaista tunnelmaa. Se tosiasia, että tunneleissa ei varsinaisesti pelota, ei syö kuitenkaan tärkeintä pelin osaa. Peli pysyy tuoreena koko ajan, kentät ovat vaihtelevia ja putkimaista tallustamista ei yksinkertaisesti ole. Tarinassa on voimaa, se on kiinnostava ja tilanteet vaihtelevat koko ajan.

Siinä missä metrotunnelit avautuvat pimeinä ja kiemurtelevina ja metroasemat ovat yksityiskohdilla kyllästettyjä, on maan päällä eri meininki. Siellä on kesä, ja kasvillisuus on herännyt henkiin. Säteilystä johtuen pelaaja joutuu pitämään huolen maskinsa filttereistä, samalla tallustaessaan eteenpäin, pitäen silmällä välipalaa etsiviä otuksia ja taistellen näitä vastaan. Toisinaan suodattimen vaihto osuu juuri keskelle kiivainta tulitaistelua ja hengenlähtö on lähellä. Samalla maskin visiiri suttaantuu, ja tätä pitää putsata erillisellä käskyllä. Pelin tempo on koko ajan hienosti eteenpäin liikkuva, edes pitkät jaaritukset joita keskeisimmät hahmot pitävät, eivät onnistu pysäyttämään tarinaa. Ammuskelu on sujuvaa, asetta vaihdetaan kuin lennosta Y-näppäimellä ja heittoaseet tekevät omaa tuhoaan.

metro3
Hiiviskely toimii, ja on useimmiten paras etenemistaktiikka.

Metrotunneleissa pelitaktiikka on erilainen. Hiiviskelyyn pohjautuva eteneminen on huomattavasti tehokkaampaa, ja henkeä säästävää, kuin rynnäkkökiväärillä luolaan ryntääminen. Varjot luovat mukavasti suojaa joiden avulla Artyom voi edetä vartijoiden taakse, ja kolkata tai tappaa nämä valintansa mukaan. Lamppuja voi sammuttaa ja heittoveitsillä pahaa-aavistamattoman vartijan voi eliminoida ääntäkään päästämättä. Hiiviskely onkin melkein parhainta toimintaa koko pelissä, ammuskellessa meno on kiivaampaa mutta myös välillä vailla järkeä. Lisäksi peli kannustaa pimeissä nurkissa konttaamiseen, ranteessa oleva valo ilmoittaa milloin olet piilossa, ja milloin viholliset pystyvät näkemään sinut suuntaasi katsoessaan.

Pimeänäkökiikarilla varustettu tarkkuuskivääri muodostuu nopeasti lempiaseekseni, pimeässä vihollisten napsiminen yksi kerrallaan on koukuttavaa. Aseita on moneen lähtöön, ja niitä kannattaa kokeilla. Oma suosikki löytyy varmasti ja pelaamisesta tulee astetta hauskempaa kun valinnat osuvat kohdilleen. Ammuskelu, kun siihen joutuu, on melko palkitsevaa. Toisinaan tuntuu että vastustajien käyttämät suojat ovat järkyttävän tehokkaita, mutta jokainen kaatuu aikanaan. Nopeasti liikkuvat eläimet ja muut omituiset tallustajat ovat kovempia paloja, pomoista puhumattakaan – mutta liikkumalla, tähtäämällä ja sitkeydellä mikään este ei ole mahdoton. Peli ei pysähdy siksi että se olisi ylivoimaisen vaikea.

Metro: Last Light on ilahduttava kokemus. Sen maailma on turmeltunut ja kaunis, ihmiskunta ei näytä parhaita puoliaan tarinassa joka jaksaa kantaa loppuunsa saakka. Kirjoista alkunsa saanut tarina onkin kokemuksena hieno, ja siitä voisi moni suurempi AAA-luokan peli ottaa oppia. Peli ei kertaakaan tunnu toistavan itseään, tilanteet vaihtelevat juuri juonen takia ja tylsää kentästä toiseen ramppaamista ja suorittamista ei yksinkertaisesti ole. Tätä kaikkea sävytetään hienoilla grafiikoilla, vaikkakin välillä tökkien, mutta yhtä kaikki yksityiskohdissaan pelaajia hemmotellen. Sen ainoaksi todelliseksi ongelmaksi muodostuukin juuri liian vahva tarinaan luottaminen. Se ohjaa pelaajaa liikaa, jolloin ei tule tunnetta siitä että menoon voisi itse vaikuttaa millään tavalla. Kyseessä on siis vahvasti ohjattu näytelmä, jossa pelaaja ei ole kovin aktiivinen päättäjä, vaan suorittaa annetut tehtävät kuten kunnon sotilaan kuuluukin. Se ei pelota, mikä on tilanteen huomioon ottaen outoa, mutta onnistuu silti olemaan tähän mennessä vuoden 2013 kiinnostavimpia pelikokemuksia.

© Ursula Borg

ds_peli

 

[vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_text_separator title=”Info” title_align=”separator_align_center”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_column_text]

Metro – Last Light  8/10 (Xbox 360)

Kehittäjä: 4A Games
Julkaisija: Deep Silver
Genre: Räiskintä
Julkaistu:
05/2013

[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_separator][/vc_column][/vc_row]

Kommentit

Tags from the story
, ,