Suicide Squad, tyhjää koliseva poseerauspastissi

Suicide Squad

Hamuilen sanoja löytääkseni jotain tärkeää, tähdellistä sanottavaa DC:n uusimmasta viritelmästä, Suicide Squad-elokuvasta. Ilkeimmät konnat vinoutuneeseen sankariryhmään kasannut elokuva on liukas kiisseli, josta sattumia reikäkauhalla onkiva katsoja innostuu satunnaisesti näkemästään – kunnes herkkupala lipsahtaa takaisin kulholliseen toksisen vihreää sokerilitkua. Kevin Smith on oikeassa yhdessä asiassa – Suicide Squad on ulkoasultaan piristävästi poikkeava sarjakuvaelokuva, mutta silmäkarkkiin hienoudet loppuvatkin.

DC:llä on ongelma, ja elokuva tuo niistä esiin kipeimmin olennaisen. Valitut ohjaajat ja käsikirjoittajat yrittävät liikaa, luottavat suuriin eleisiin. He eivät ymmärrä hienojen hahmojen pystyvän kantamaan tarinaa ilman turhaa tilkettä, jolla yritetään harhauttaa katsojan huomio pois siitä tosiasiasta, että hahmokehitys, juoni, viholliset sekä toiminta kolisevat tyhjyyttään. Ohjaaja/käsikirjoittaja David Ayer on tehnyt hienoa työtä elokuvissa End of Watch (Poliisit) ja Training Day, mutta suuren kesäspektaakkelin äärellä hän on hukassa.

Hahmojen onttous ei ole näyttelijöiden vika – kankeasta dialogista, ohuesta henkilökemiasta sekä 80-luvun vitseistä on rehellisesti vaikea saada aikaiseksi sujuvaa kokonaisuutta. Huumori tuntuu päälleliimatulta, mikä onkin käytännössä totta. BvS: Dawn of Justice-elokuvan huono vastaanotto johti uudelleen kuvattaviin kohtauksiin Suicide Squadin kulisseissa, yrityksenä tehdä tarinasta hauskempi ja lisätä toimintaa. Tummanpuhuvasta ja kenties alunperin terävämmästä tarinasta sukeutuu lopulta vesitetty K-12 kompromissi, joka ei ole hauska eikä särmikäs. Alhainen ikäraja on vienyt hampaat haiden suusta tehden DC:n pahiksista puolivillaisia poseeraajia, joiden suhteen ei ole mitään pelättävää.

Näyttelijät tuntuvat puupökkelöiltä, joiden rinnalla 80-luvun one-linerien kuningas Arnold Schwarzenegger on sutjakas vitsiniekka. Huumori ei uppoa, tapahtumat eivät naurata ja rämisevästä joukosta puuttuu täysin pureva pahuus ja nokkela ilkeys.

Margot Robbien esittämän Harley Quinnin hulluutta korostetaan väsymiseen saakka. Naisen suhde Jared Leton esittämään Jokeriin on tarinan kannalta täysin toissijainen, ja Jokeri tuntuu olevan mukana elokuvassa koska näin vain pitää olla. Tämä on sääli, sillä ontto ja huojuva Jokeri on omalla tavallaan uskollisin fyysinen tulkinta siitä Jokerista jonka itse tunnistan sarjakuvista. Elokuva tekee tietoisen päätöksen pitää Jokeri, sekä Ben Affleckin esittämä Batman taka-alalla, yrittäen antaa tilaa itse ryhmä rämälle.

Muut hahmot eivät kuitenkaan saa yhtään enempää henkistä kasvutilaa. Will Smithin Deadshot näyttää hyvältä, mutta armoton palkkamurhaaja heltyy heti tyttären itkiessä isin perään. Pahuus pyyhkäistään pois kun vain “on tarpeeksi hyvä motiivi.” Diablo (Jay Hernandez) on perheensä tappanut liekkimeri, synnintunnoissaan pyöriskelevä hahmo, jonka haluaa vain kuolevan. Se mitä Jai Courtneyn Boomerang ja Killer Croc (Adewale Akinnuoye-Agbaje) edes tekevät tarinassa, jää mysteeriksi. Tarinalla on niin kiire korostaa hahmojen äärimmäistä persiille potkimis-asennetta, että näiden persoonat jäävät pimennon peittoon asearsenaalia lukuun ottamatta. Harvat naishahmot, Quinnia myöten, puetaan kauniisti ja pistetään miesten tarinoiden väliin nätisti kehystä antamaan. Haluaisin kiireesti palata takaisin 2010-luvulle.

Kaikki pahikset marssitetaan jämäkästi järjestykseen kun tarinan varsinainen paha akka, Viola Davisin esittämä Amanda Waller, osoittaa että kuten tosielämässä myös sarjakuvissa aidosti vaaralliset ihmiset pitävät jakkupukua. Teräksenkova ja säälimätön nainen saa resuisen joukon tuntumaan larppaajilta, ja tätä epäsuhtaa peitellään räjäyttelemällä tavaroita ja sinkoamalla Gotham hehkuviin neonväreihin ja luoteihin. Kaikkea ryydittää oudosti valittu musiikki, joka haluaa kohottaa katsojan mielialaa, mutta ainoa ajatus on pakollisen treenimontaasin puuttuminen kliseiden joukosta.

Tarinat kuvauksiin valmistumisesta sekä tapahtumista kulissien takana kertovat kaoottisesta työympäristöstä. Joel Kinnaman on kertonut Varietylle, kuinka hän treenasi joukon hyvän miehen, Rick Flagin, roolia varten katsomalla ohjaajan käskystä kartellien suorittamia teloitus- ja kidutusvideoita. Jai Courtneyn hiukset ajeltiin kuulemma varoittamatta, näyttelijät laitettiin tappelemaan toisiaan vastaan ja kaiken kruunasi Leton ja Ayerin ala-asteella omaksuma pelottelumentaliteetti – kukapa ei haluaisi seksileluja, käytettyjä kondomeja ja kuollutta sikaa postissa. Uskokoon ken tahtoo, mutta ainakin asioita voidaan toistaa kunnes niistä tulee totta.

Tässä sopassa keitettynä ei ole ihme, että uudelleen ja uudelleen suuntaa hakeva Suicide Squad on lopulta hajanainen uhittelueepos vailla taidokkaita taistelukohtauksia sekä syvempää ymmärrystä hahmoista; jo nämä kaksi laatikkoa ruksimalla tuloksena olisi ollut edes viihdyttävä kokonaisuus.  Hienot hahmot haudataan neonpinkin kimalteen ja paukkeen alle, ja käteen jää kasa glitterpölyä joka maistuu tuhkalta.

 

Kommentit