Suomalainen teko

suomifilmi

Minä olen karsastanut kotimaista elokuvaa pitkään. Lapsena Suomi-filmi tarkoitti minulle mustavalkoista tv-ruutua jossa Ansa Ikonen ja Tauno Palo tuijottivat silmät palaen toisiaan himoiten, tai Kiljusten herrasväen temppuja seuraten. Aki Kaurismäki on minulle lähinnä ahdistus, synkän masentavaa realismia tarjoava ohjaaja ei ole koskaan onnistunut minua elokuvillaan erityisesti ihastuttamaan. Suomalaisena, ja elokuvista kirjoittavana, tuntuu että tämä fakta tekee minusta automaattisesti epäkelvon kansalaisen, varsinkin kun Kaurismäki on eräänlainen kansallisaarre.

Olen pitkään taistellut suomalaista elokuvaa kohtaan tuntemani välinpitämättömyyteni kanssa. En jaksa ymmärtää miksi elokuvissa ihmiset puhuvat aina niin käsittämättömän epäaidosti. Suomeksi puhuttu elokuva kuulostaa minusta automaattisesti falskilta ja teennäiseltä. Äänen soinnut eivät kelpaa, käytetyt sanat ovat vääriä ja kaikessa on pieni tönkkösuolatun muikun maku. Lisäksi useammin kuin en, olen toivonut tekstityksiä Suomileffoihin koska en ole kuullut vuorosanoja tai saanut sanoista selvää.

Onneksi olen viime vuosina nähnyt monta mainiota elokuvaa, joiden ansiosta angstini ja epäisänmaallinen asenteeni suomalaista elokuvatuotantoa vastaan on laantunut. Pitäydyn silti alkuperäisessä asenteessani, en pidä äärirealistisesta elämänkuvauksesta, sitä näkee aivan tarpeeksi katsoessaan ikkunasta ulos kotonani Kalliossa. Edelleen väärin puhuminen kismittää, eikä Kaurismäen Le Havre ollut viime vuoden paras kotimainen elokuva. Se oli Hyvä poika.

Mutta nyt annan kotimaisille sentään mahdollisuuden, ne kiinnostavat siinä missä ulkomaisetkin, ja odotan innolla todellisia onnistumisia. Suomessa on paljon hyviä tekijöitä, ideoita ja aitoutta, jätetään kuitenkin se kliseinen alastoman miehen takapuoli menneisyyteen, jookos?

Kotimaisia elokuvia katsovat sekä suomalaista musiikkia kuuntelevat kuluttajat ovat mielestäni isänmaallisimmasta päästä. En tarkoita tällä fanaattista Suomi-fania, rajojen kiinni pitämiseen yllyttävää intoilijaa tai edes ”Suomi on paskanakin paras maa” -ihmistä. Yleensä Suomi-lippuja heiluttaa Leijona-paita päällä kävelevä kiekko- tai formulafani, joka julistaa rakkauttaan ja uskollisuuttaan Suomeen kovaan ääneen. Tosiasia kuitenkin on että me leffateatterissa istujat, kotimaisilla keikoilla käyvät ja levyjä ostavat taiteen ystävät tuemme hiljaisella panoksellamme kotimaista työtä. Meitä ei ehkä näytetä Urheiluruudun jutussa riehumassa lippu kourassa tai baarissa istumassa kun autot kiertävät kehää. Mutta suomalaisen kulttuurin ystävä ja kuluttaja on Suomen ystävä parhaasta päästä ja se on erinomaisen suomalainen teko. Ilman kiihkoilua ja huutoa, kansainväliseen tyyliin ;O)

Kommentit

Tags from the story