Supersankarielokuvien puolesta

supersankari

Cosmopolis-elokuvaansa yhdessä Robert Pattinsonin kanssa promoava ohjaajalegenda, David Cronenberg, on avannut sanaisen arkkunsa sarjakuvaelokuvista. Kenellekään tuskin tulee minkäänlaisena yllätyksenä se, että tietynlaisen älykköohjaajan maineessa oleva Cronenberg ei niele supersankari-elokuvia pureksimatta. Kysyttäessä ohjaajan mielipidettä uusimmasta Batman-elokuvasta, mies toteaa etteivät supersankarielokuvat ole elokuvataiteen korkeampia muotoja. Kysynpä vaan, onko kukaan koskaan näin väittänyt?

Nolanin Dark Knight-trilogia on lienee hienointa sarjakuvatulkintaa mitä nykyisin on tarjolla, mutta Cronenberg kuittaa ilmiön sanomalla ”siinä silti juoksee Lepakkomies typerä viitta päällä”. Kun mies vielä jatkaa toteamalla että supersankari-elokuvat ovat jo lähtökohtaisesti surkeita, koska taustalla on sarjakuva, ollaan mielestäni usein korkeakulttuurissa pesivän elitismin alkulähteillä. Cronenberg kuittaa sarjakuvat sisällöltään lapsellisiksi, kypsymättömiksi tarinoiksi. Kyllä, suuri osa sarjakuvista on elokuvaksi kääntyessään mennyt surkeasti metsään, mutta sarjakuvat lähdemateriaalina eivät ole kirjoja automaattisesti köyhempiä. Pieni sisäinen supersankari-fanini, sekä sarjakuva-nörttini, huutaa vihaansa Cronenbergin typerälle lausunnolle. Erinomaisia scifi-elokuvia tehtaillut ohjaaja (The Fly, eXistenZ) näyttää unohtavan että A History of Violence on alunperin sarjakuva. Se ei sisällä ehkä spandeksiin pukeutunutta supersankaria, mutta tarina on lähtöisin sarjakuvamaailmasta. Cronenberg ei kuitenkaan ole täysin huumorintajuton mies; IGN:n haastattelun lopuksi mies tokaisee: ”As an actor, I would play Batman”.

Perinteinen supersankaritarina visuaalisesti huikeassa muodossa; The Dark Knight Rises.

Todetessaan mieluusti esittävänsä Batmania, Cronenberg osuukin puolivahingossa asian ytimeen. Suuria tuloksia tahkoavilla ”viihteellisillä” elokuvilla rahoitetaan monta pienempää projektia, joille ei rahoitusta löytyisi ellei suuri yleisö haluaisi nähdä supersankarien lentelevän taivaalla.

Tehköön se minusta lapsellisen, typeristä tarinoista pitävän keskenkasvuisen elokuvien ystävän, mutta supersankari-tarinoilla on paikkansa elokuvissa. En ymmärrä myöskään väitettä että ne olisivat popcorn-viihdettä, sillä onnistuessaan ne ovat rakkauslaulu genrelle josta huomaa tekijöiden intohimon aiheeseensa. Lisäksi tummasävyisempää ja vakuuttavampaa kerrontaa kuin Dark Knight-trilogia saa hakea ”uskottavemmista” elokuvista antaumuksella. Pitääkö elokuvien oletusarvoisesti olla pelkkää taidetta? Jaottelu korkeakulttuuriin ja ”siihen muuhun huttuun” on aikansa elänyt käsite, joka pitäisi pikkuhiljaa haudata hiljaisuudessa navetan taakse.
Nautin omituisista pienistä indie-leffoista, espanjalaisista kauhuleffoista, eurooppalaisista ”taide-elokuvista” mutta myös Hollywoodin tarjoamista supersankari-rytistelyistä. Liian pieni ja kapea-alainen maku sekä elokuvatarjonta omassa soittimessa eivät tee kenestäkään parempaa ihmistä, eikä fiksumpaa.

 

Kommentit

Tags from the story
,