The Girl With the Dragon Tattoo (2011) ★★★★
Ohjaaja David Fincher on luonut uudestaan tarinan joka perustuu Stieg Larssonin menestysromaaniin “Miehet jotka vihaavat naisia” ja onnistunut saamaan aikaiseksi elokuvan joka on intensiivinen, ahdistava ja eheä kokonaisuus. The Girl With the Dragon Tattoo sulkee suut niiltä epäilijöiltä jotka eivät pidä elokuvien uusintaversioista; tarina saa uutta rouheutta ja särmää Fincherin tulkitsemana. Daniel Craig ja Rooney Mara ovat parhaat mahdolliset valinnat rooleihinsa ja kaikkea säestää jo The Social Networkista tutut scoren-tekijät Atticus Ross ja Trent Reznor joiden puhdas ja teollinen äänimaailma tuntuu sopivan skandinaaviseen talveen erinomaisesti.
Mikael Blomkvist (Craig) kutsutaan ratkaisemaan kymmeniä vuosia vanhaa mysteeriä Vangerin suvun kartanoon kesken kylmintä Ruotsin talvea. Suljetulta saarelta on kadonnut nuori tyttö ja joku lähettää suvun päämiehelle, Henrik Vangerille (Christopher Plummer) kukkatauluja aina tämän syntymäpäivänä, kuten kadonnut tyttö teki aikoinaan. Blomkvistin ja epäsosiaalisen hakkerineron Lisbeth Salanderin (Mara) tiet kohtaavat tapauksen merkeissä mutta tätä ennen elokuva kuvaa tahoillaan omissa ongelmissaan taistelevien päähahmojen taivalta kiteyttäen olennaisen.
Ylimääräiset hahmot ja juonenpätkät jotka voitaisiin selittää tulevissa jatko-osissa on riisuttu minimiin; kirjan rönsyilevät, vaikkakin mielenkiintoiset, sivutarinat sekä Lisbethin taustat pyyhkäistään maton alle parilla lauseella. Näin elokuvasta tulee yksi eheä kokonaisuus, oma tarinansa joka keskittyy vain ja ainoastaan tämän vanhanaikaisen mysteerin, nuoren tytön, katoamiseen. Elokuvan katsoja voi kiittää ratkaisusta koska juoni on suoraviivainen eikä ongelmaa sekavasta joukosta hahmoja tule; toisaalta tämä myös kertoo toivon tulevista jatko-osista olevan luultavasti turha, vaikka pääosien näyttelijät ovatkin kahteen jatko-osaan roolin vastaanottaessaan suostuneet.
Daniel Craig ja Rooney Mara tekevät erinomaista työtä
Kun ruotsalainen kirja tulkitaan Ruotsissa englanninkielisillä näyttelijöillä luulisi että se joko ärsyttää tai huvittaa. Paksuun skandimurteeseen ja sen variaatioihin tottuu kuitenkin nopeasti ja tehdyt ratkaisut tuntuvat oikeilta; näyttelijöiden taitavuus viedä tarinaa eteenpäin ja ottaa hahmo haltuun vaikka väärällä kielellä on sujuvaa. Erinomaista työtä sivuosissa tekevät Plummer sekä Stellan Skarsgård tuovat elokuvaan kypsää karismaa, vastapainona Maran sulkeutuneelle, melkein avaruusoliomaiselle ja hiljaista raivoa uhkuvalle Lisbethille. Mara on aivan yhtä hyvä, vaikkakin erilainen, Lisbeth ja Craig tekee toimittaja-Blomkvistista enemmän omien mielikuvieni kaltaisen. Eleet on hiottu tarkasti, kuinka kauan Craig on miettinyt kuinka pyörittää hahmonsa lukulaseja aina samalla tavalla lukiessaan? Tällaiset pienet yksityiskohdat jäävät mieleen ja toimivat, ainakin minulla.
The Girl With the Dragon Tattoo on raaka, seksuaalinen ja se huokuu Fincherimäistä synkkyyttä. Samalla kertaa se on suoraviivainen ja puhdas, äänimaailmaltaan suorastaan tuore ottaen huomioon maisemat johon tarina sijoittuu ja se saa toivomaan lisää. Elokuva kärsii lievästä venyttämisestä, yli 2,5 tunnin mittainen tarina tuntuu kestoaan lyhyemmältä eli se kantaa loppuun saakka. Kaikesta hypestä huolimatta The Girl With the Dragon Tattoo on loppujen lopuksi taitava elokuva joka sisältää kiehtovan mysteerin, erinomaiset näyttelijät ja saa haluamaan lisää sekä unohtamaan kaikki vertailut muihin versioihin; se seisoo omilla jaloillaan eikä kyllästytä kertaakaan, ei vaikka tarina olisi jo tuttu ja nähty.
Mä jotenkin vähän petyin. Toki odotuksetkin oli järjettömän korkealla. Jäin kaipaamaan Fincherille perinteisiä kameran “liu’uttamisia” (joo, en osaa sanastoa) tai jotain muita silmää hiveleviä kohtauksia. Tykkäsin kyllä leffasta kovin, mutta siitä puuttui se jokin, jonka olen tottunut Fincherin kuvasta löytämään. Mutta näyttelijät olivat kyllä kautta linjain erinomaisia ja soundtrack toimi hienosti.
Allekirjoitan Ursulan arvostelun kokonaan vaikka edelleenkin minua mietityttää uusintafilmatisointien mielekkyys. Komea elokuva ja tosiaankin eheä kokonaisuus. Mara ei ihan tavoittanut Lisbethin roolissa samaa rouheutta kuin Noomi Rapace. Yli 2,5 tuntia leffateatterissa meni ihan heittämällä, uskomatonta mutta totta.
Satu:Minulle kun tuo The Social Network oli melkoinen pettymys niin tämä elokuva lunasti takaisin paljon odotuksia joita Fincheriin yleensä lataan, siksi tämä oli yltiöpositiivinen kokemus
PaiviL: Minä en edes viitsi russuttaa remakeista, ehkä siksi että juuri viime kuussa muistuttelin itselleni että mm. The Departed, 3:10 To Yuma, Dawn of the Dead (2004), The Ring, Italian Job, Ocean’s 11, Kourallinen dollareita (!!), Scarface ja Carpenterin The Thing ovat kaikki uusintafilmatisointeja. Tuollainen lista minun mielestäni lyttää epäilyt niiden tarpeellisuudesta eli saa tehdä kunhan tekee kunnolla ;O) Hyvä jutun aihe siis..
Tämän juuri nähneenä tykkäsin suuresti, eikä vähiten sen vuoksi että a) Fincher on aina lukeutunut suosikkeihini ja b) olen lukenut sekä kirjat että nähnyt alkuperäisversiotkin ja pitänyt niistäkin suuresti.
Sadun kanssa olen samaa mieltä siinä, että elokuvasta ehkä puuttui se jokin viimeinen Fincher-silaus mitä häen aiemmissa elokuvissaan on ollut, mutta se ei tee minulle siitä kuitenkaan yhtään sen huonompaa ottaen huomioon kuinka harvoin tulee oikeasti loistavia elokuvia tänä päivänä. Elokuva oli yllättävänkin pitkä vaikka materiaalia oli supistettu reilusti alkuperäisestä. Tyylilleen ominaisesti Fincher onnistui silti kannattelemaan elokuvaa ja pitämään mielenkiinnon yllä loppuun asti.
Ruotsalaista Ruotsissa englanniksi toi heti elokuvasta kuultuani mieleeni Kenneth Branaghin tähdittämän brittiläisen TV-versioinnin Henning Mankellin Wallanderista. Ensi alkuun outoa mutta hyvin tehtynä se jotenkin vain toimii.
Jyri:Jostain syystä tämä vain toimi paremmin, johtuuko sitten siitä että ruotsalaisten versio on tarkoituksella tehty tv:hen sopivaksi teokseksi omituisesti pätkittyine jaksoineen? Tietysti tätä odottaa lisää mutta en tiedä miten jatko-osien kanssa käy, minä kyllä katsoisin mielelläni Fincherin tulkintaa lisää!
Pidin kyllä elokuvasta paljon ja yhdyn moniin tekemiisi huomioihin, mutta silti tämä jäi omalla kohdallani piirun verran vajaaksi. Se lopullinen isku, jymäys, umph, ugh, miksi sitä nyt haluaa sanoa jäi puuttumaan. Hyvä leffa, katsomisen arvoinen, mutta silti ei niin hyvä.
Elokuvana ruotsiversiota selvästi parempi. Sekä kirjassa että ruotsiversiossa ongelmia tuottaneen vankilareissun eliminointi tekee tarinasta sujuvamman. Sivujuonia ei ole turhaan otettu mukaan, jottei niitä tarvitse supistaa kirjan lukijoille tarkoitetuiksi sisäpiirivitseiksi (terveisiä etenkin ruotsiversion kolmososan teatterileikkaukselle, jossa se Erika Bergerin uhkailu on mukana, mutta ei ratkea lainkaan!). Myös Se Muutos Joka Herätti Eniten Parkua on itse asiassa onnistuneempi ratkaisu kuin kirjassa. Jatko-osiakin viritellään kohtauksilla, jotka kirjoissa ja ruotsiversiossa oli jätetty jatko-osiin, mutta tuntuvat tässä yhteydessä luontevammilta. Mille ei ole tosin voitu mitään, on vähän turhan pitkäksi venähtävä epilogi. Toivottavasti irtiotot jatkuvat jatko-osisssa, etenkin siinä kolmosessa.
Pakko kuitenkin todeta, vaikka Maran Lisbeth on kirjalle uskollisempi, niin silti on huomattavissa että Mara näyttelee, joskin taitavasti. Rapacen Lisbeth oli ehkä liikaa se kliseinen kovistyttö, mutta tuntui valtavan paljon luontevammalta niin että unohti katsovansa näyttelyä. Sen sijaan Blomkvist on tässä versiossa selvästi parempi, Nyqvistin versio oli jo liiankin ressukka tohvelisankari, Craig tuo rooliin sen tarvitsemaa särmää, tuollaiseksi omapäisen suhteesta toiseen ajautuvan toimittajan voisi kuvitellakin. Rankimman muutoksen on kuitenkin kokenut Bjurmanin hahmo, joka on tässä pehmennetty ja inhimillistetty, ja pistetty katumaan tekoaan jo ennen Lisbethin kostoa, eikä miehellä ole enää edes niitä Pahuudelle tunnusomaisia kalapuikkoviiksiä. Saas nähdä, ulottuvatko muutokset jatko-osiinkin, eli onko Bjurman enemmänkin tilanteeseen ajautunut limainen opportunisti ja jossain määrin vähän ressukka, ja psykiatri Teleborn selkeämmin pahan arkkitehti?
Hämmentävintä on kuitenkin se tapa, jolla Fincher saa kertomuksen tuntumaan kieroutuneelta rakkaustarinalta, siinä missä ruotsiversio taas oli sitä perinteistä “klo 19.35 lauantai-iltana TV1:ltä” kamaa.
Lasse:Olen melko lailla samaa mieltä, ruotsalainen versio oli, ja oikeastaan kai onkin, vähän tv-kamaa. Pidin paljon Craigin tulkinnasta, et ole ainut joka on sanonut Nyqvistin olleen liian tassukka, ei miehessä kyllä oikein ollut mitään mistä ottaa kiinni. Tämän nähdessäni jatko-osat olivat vähän kiikunkaakun mutta ilmeisesti (?) ne ovat tulossa, varsinkin Oscar-ehdokkuuksien saamisen jälkeen. Tarinahan on hyvä, mutta ruotsalainen versio kolmososasta oli niin kamalaa että sitä odotan eniten. Kirja oli haastava, ja olisi hienoa nähdä miten Fincher sen sopan taklaisi.