The Last of Us 10/10

TheLastofUs1

Tummasävyinen, vangitseva ja tunnelmallinen peli maailmanlopusta. The Last of Us on tähän mennessä kirkkaasti vuoden paras peli, se vie mukanaan eikä päästä irti pelin loputtuakaan. Viruksen tuhoamasta maailmasta on kirjoitettu monta tarinaa. Harvoin, jos koskaan, teema on siirtynyt näin brutaalisti ja koskettavasti peliin. The Last of Us on esimerkki pelistä jossa toimii kaikki. Grafiikat ovat kauniita, liikkeet ja pelitoiminnot sulavia, hahmot uskottavia, tarina kertakaikkiaan hienosti kirjoitettu, ja mikä parasta, ääninäytteleminen on huippuluokkaa. Maailmanlopun keskellä kahden ihmisen tarina on silkkaa rujoa runoutta. Jos hankit tänä vuonna vain yhden pelin, hanki tämä.

Ihmiskunta ei näytä parhaita puoliaan. Viruksen muutettua suurimman osan ihmisistä omituisiksi mutaatioiksi, ovat selviytyneet vetäytyneet omiin linnoituksiinsa ja maassa vallitsee sotalaki. Osa ihmisistä ryöstää, tappaa ja raiskaa heikompia, murto-osa ihmisistä auttaa toisiaan, tukee muita; osa vain kääntää katseensa. Vakiintuneen elämänrytminsä keskellä Joel on yksi mies, joka on tottunut selviytymään, pitämään huolen itsestään, ja kääntämään katseensa. Miehen menneisyyttä värittää traaginen menetys, ja piiloteltu menneisyys joka ei ole kovin puhtoinen.

Pelin maailma on ruhjottu, mutta kaunis.
Pelin maailma on ruhjottu, mutta kaunis.

Joel ei tunne armoa; vastustajat saavat tuta isän kädestä miltä tuntuu yrittää ryövätä vahvempaansa. Etäinen mies joutuu harkitsemaan vetäytymistään kaikesta vastuusta, kun hän saa tehtäväksi kuljettaa nuoren Ellie-tytön turvaan. Ellie tuo tarinaan kaivattua kiinnekohtaa, herkkyyttä ja persoonaa. Alun suhtkot suoraviivaisen mättämisen ja tunnehalvautuneen tilan jälkeen Ellie tuo tarinaan syvyyden, ja pelaaja on koukussa. Tarina alkaa hitaasti, melkein pudottaa pohjan kaikilta luetuilta kehuilta, mutta sitkeys palkitaan pian. Olkaa kärsivällisiä.

Ellie ja Joel matkaavat kohti tutkimuslaitosta; Ellie on virukselle immuuni ja hän voisi olla jonkinlainen ihmiskunnan pelastaja. Ellei tiellä olisi niin monta estettä. Pelin maisema vaihtelee jatkuvasti, ei ole kenttää joka muistuttaisi toista, vuodenajat vaihtuvat, matka kulkee läpi autiokaupunkien, isojen rakennusten, metsien, maanalaisten teiden. Variaatioita on loputtomasti, ne pitävät pelaajan hereillä koko ajan, sillä totuttua kaavaa tapahtumiin ei ole. Taistelutaktiikat riippuvat vastustajasta. Tietyt zombilajit reagoivat ääneen, jolloin näitä kannattaa harhauttaa heittämällä esineitä toiseen suuntaan. Toisiin ei tehoa kuin polttopullo, veitsi naamaan tai armoton ammuskelu. Ihmiset tuovat oman lisänsä hankaluuksiin. Tuskin koskaan olen törmännyt näin tarkkasilmäisiin, haukankorvisiin ja valppaisiin pahiksiin. Tarkoitus olisi hiipiä monimutkaisia pohjapiirroksia sisältävien kompleksien läpi, välttäen vartijoita, mutta toisinaan ne kuulevat kaiken. Pelin vaikeustaso onkin välillä jopa turhauttava; se vaikeutuu pelin edetessä, ja joskus hiipimiskohtausta on pelattava uudestaan ja uudestaan – parasta taktiikkaa ja reittiä etsien.

Hiiviskely on useimmiten paras etenemistapa.
Hiiviskely on useimmiten paras etenemistapa.

Vartijoita on aina liikaa, harvoin ammuskelemalla pärjää pahislaumaa vastaan. Räjähteet, polttopullot, savupommit edesauttavat huomattavasti taisteluissa. Näitä varten Joel tai Ellie keräävät koko ajan ympäristöstä löytyviä osasia mukaansa, ja valmistavat erillisessä valikossa aineksia taisteluun. Samoin käy elämää palauttavien pakettien kanssa. Valikot ovat selkeitä, löydettyjä aseita voi tuunata kerättyään tarpeeksi metalli”sälää”, lisätä ammustilaa, latausnopeutta, voimaa. Aseiden tuunaus ja henkipolon palauttaminen tehdään livetilassa – toiminta ei pysähdy valikkoteppoilun ajaksi. Pelaajan täytyy siis olla turvassa tai piilossa samalla kun puuhastelee. Maailma on hyvin laaja, tieltä pitää poiketa tutkimaan kymmeniä huoneita ja sivukujia, kerätäkseen kaiken tarvittavan.

Vihollisten kartoittamisessa auttaa onneksi hahmolla oleva kuuntelutila, jossa triggeriä painamalla pystyy näkemään ja kuulemaan lähistöllä olevat viholliset. Tämä auttaa reitin suunnittelussa, sekä taktiikan valitsemisessa. Taktikoinnilla on merkitystä; minkälaisia vastustajia, mitä sinulla on käytettävissä, hiivitkö vai pistätkö pommit peliin? Toisinaan vastaan tulee pieniä pulmia, ne eivät pysäytä etenemistä, mutta vaativat vähän vaivaa ja yleensä tikkaiden kanniskelua tai uimista.

Taktikoi, odota ja taistele henkesi edestä.
Taktikoi, odota ja taistele henkesi edestä.

Välillä peli oikein hirvittää. Pimeässä kellarissa, vyötäröä myöten vedessä kahlaten, pelkää koko ajan zombien hyökkäävän. Uskallatko käyttää taskulamppua? Tuleeko vastaan kamalista kamalin, tulenkatkuista pilveä syöksevä superolio, jota vastaan ei meinaa pärjätä millään? Adrenaliini tärisyttää hermoja ja hengitys meinaa juuttua kurkkuun.

Pelin voima on kuitenkin tarinassa. Se on niin turhauttava, koskettava ja brutaali, että pelaajan on hankala päästä siitä irti. Haluaa ainoastaan tietää miten se päättyy, selviävätkö herkkä mutta äärettömän sisukas Ellie ja kivenkova Joel koko tarinan läpi? Ellie tekee matkasta vaivan arvoisen. Tyttönen lauleskelee, heittää ironisia kommentteja Joelille, ja on pelkkää tarmoa. Tyttö kiroilee, pitää puolensa ja auttaa kun pelaaja pääosin pelaa Joelilla. Tosin Elliellä on oma tilansa, myös hänellä pääsee pelaamaan tarinan edettyä tiettyyn pisteeseen – peli muuttaa muotoaan, ja ihmisen raakuus avautuu jälleen kerran asteella.

Pelissä on tiettyä epäloogisuutta, joka ei onneksi jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Matkakumppanisi törmäilee, kolistelee maassa olevia tölkkejä ja pölöttää täyteen ääneen vaikka lähistöllä olisi ääniherkkiä zombiolioita. Se on omituista, koska yrität itse liikkua etanan vauhtia, päästämättä ääntäkään, sydän kurkussa. Taistelu on joskus melkein toivotonta, mutta peli pakottaa siihen, vaikka kuinka yrität noudattaa hiippailu-mene pahiksen taakse-tapa veitsellä -taktiikkaa. Toisaalta liikkeet ovat sulavia, kyykistyminen suojien taakse saumatonta, ja kamera pysyy hallussa jatkuvasti. Pelimekaniikka on nautinnollinen kokemus, jota vain lisäävät äänet jotka suodattuvat eri maisemien läpi.

The Last of Us tarjoilee vaihtelevia maisemia, joiden rujous vaihtuu toisinaan ylikasvaneeseen, kauniiseen luontoon. Se vaihtelee tarinankulkua, tarjoaa haasteita toisensa perään eikä alun jälkeen kyllästytä kertaakaan. Sen vaikeustaso asettaa joskus raivostuttavia haasteita, mutta pelaajalla ei käy edes mielessä luovuttaa. Sitoutuminen hahmoihin on sataprosenttista. Pelaaja haluaa Ellien ja Joelin selviytyvän, näiden on pakko. Hahmojen dialogi on aitoa, huvittavaa ja välillä riipaisevan koskettavaa – puhumattakaan Troy Bakerin ja Ashley Johnsonin hienoista tulkinnoista tavalla jota peleissä näkee tuskin koskaan. Peli tarjoilee lohdotonta kuvaa ihmiskunnan tilasta jossa selviytyjät ovat muuttuneet armottomiksi metsästäjiksi; eivät edes eläimiksi, sillä se olisi loukkaus eläimiä kohtaan. Onko vaarallisempaa törmätä ihmisiin vai zombeihin; tätä pelaaja joutuu arvottamaan läpi pelin. The Last of Us ei anna hengähdystaukoa, vaikka taistelu ei olisikaan käynnissä. Ympäröivä maailma asettaa omat haasteensa, oman tunnelmansa, ja se tunnelma on lohduton, varovaisen toiveikas. Pääsevätko Ellie ja Joel koskaan turvaan? Koko pelin pelaaja rukoilee että näin olisi.

© Ursula Borg

ds_peli

[vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_text_separator title=”Info” title_align=”separator_align_center”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_column_text]

The Last of Us (PS3) 

Kehittäjä: Naughty Dog
Julkaisija:Sony
Genre:Toiminta
Julkaistu:
06/2013

[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_separator][/vc_column][/vc_row]

Kommentit

Tags from the story