The Way Way Back (2013) ★★★

thewaywayback

Katkeransuloinen kasvutarina nuoresta Duncanista on sympaattinen kuvaus, joka tuo mieleen oman nuoruuden. Sen charmi on hienovaraisen hellittelevää, ja tarina sekä huvittaa että koskettaa. 

Äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa kesälomaa viettävä Duncan on hieman syrjäänvetäytyvä 14-vuotias. Isäehdokasta Trenttiä esittävän Steve Carrellin ja Duncanin (Liam James) keskinäinen tilanne summataan heti matkan alussa. Trent tivaa hiljaiselta pojalta automatkan aikana minkä arvosanan tämä antaa itselleen, asteikolla 1-10, poika kun on miehen mielestä melkoinen luuseri. Kun kotoa ei löydy hyvää isähahmoa, ja Trentin teini-ikäinen tytär pitää Duncania lähinnä nolona turjakkeena, on Duncanin kesästä muodostumassa painajainen.

Tilanteen pelastaa läheinen vesipuisto, jonne Duncan pyöräilee herkän pinkillä lastenpyörällä. Paikassa työskentelevä, järjettömän omalaatuinen mutta hyväsydäminen Owen (Sam Rockwell) ottaa nuoren pojan siipiensä suojaan, työpaikka kesäksi on hankittu ja yht’äkkiä Duncanilla onkin jotain odotettavaa. Kotona kesästä villiintyneet aikuiset keskittyvät lähinnä nauttimaan virvokkeita, samalla kun Trent jatkaa oman asennevammansa esittelemistä. Aikuisten maailma tuntuu hölmöltä, ja toisinaan myös epäreilulta. Toni Collette on äitinä yhtä aikaa pojastaan huolehtiva mutta toisinaan täysin sokea tämän ongelmille.

thewaywayback2

Tarinan henkilöhahmot ovat erinomaisia, ja varsinkin Rockwell päästetään häpeilemättä irti – suusta ryöppyinä putoileva dialogi on hurmaavaa. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaavatkin Jim Rash ja Nat Faxon, jotka voittivat The Descendants-elokuvan käsikirjoituksesta Oscarin yhdessä Alexander Paynen kanssa. The Way Way Back tuntuukin suussa samanlaiselta. Lievästi maanisia hahmoja, kaihoa ja aitoa iloa ja kultaisia hetkiä kesästä – elokuva maistuu kloorivedeltä ja mansikoilta.

elokuva maistuu kloorivedeltä ja mansikoilta.

Tuloksena on aidosti herttainen elokuva, jonka teema omaksi itseksi kasvamisesta olisi helposti voinut lipsahtaa imelän puolelle. Hienoa tarinassa on se, että nuoret hahmot eivät ole pikkuvanhoja pieniä aikuisia mutta karttavat myös kaikki rasittavien lapsihahmojen sudenkuopat. Henkilöt tuntuvat realistisilta, aina Allison Janneyn tulkitsemaa iloluontoista naapurin naista myöten. Katsojan on helppo samaistua nuoreen Duncaniin, noloihin tilanteisiin joihin tämä joutuu aikuisten toimesta, mutta myös ilahduttaviin oivalluksen hetkiin joita meillä kaikilla on ollut. Se on silti kepeä ja humoristinen, eikä missään vaiheessa uppoa liian syvälle pohtimaan kakaramaisesti käyttäyvän Trentin motiiveja, eikä pistä Duncania teiniahdistuksen nurkkaan. Onneksi, sillä myönteisiä, mutta tarkkanäköisiä kepeitä tarinoita ei ole tarjolla liikaa.

© Ursula Borg

[vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_text_separator title=”Info” title_align=”separator_align_center”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_column_text]

The Way Way Back  

  • Ohjaus: Nat Faxon, Jim Rash
  • Käsikirjoitus: Nat Faxon, Jim Rash
  • Pääosissa: Steve Carrell, Toni Collette, Sam Rockwell, Liam James
  • Alkuperämaa: USA 2013
  • Genre: Komedia / Draama
  • IMDb
[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/1″][vc_separator][/vc_column][/vc_row]

Kommentit