The Woman (2011) ★★★
The Woman aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, sen voi katsoa läpi kuten minkä tahansa kauhuelokuvan, ja pistää sivuun. Tai sen voisi tulkita naiseuden ylistämiseksi, vaikka tätä tunnetta joutuukin hakemaan hieman kaukaa, sillä ensin on päästävä yli kuvotuksesta ja inhosta. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin tarina joka tempaa mukaansa, halusi tai ei…
Näkemättä The Womanin “edeltäjiä”, kauhukaksikko Jack Ketchumin ja Lucky McKeen kyhäilemiä Offspring ja Off Season, voi elokuvan alku tuntua oudolta. Katsojan täytyy päästä yli ihmetyksestä että nykyaikaisessa metsässä asustaa nainen joka on kuin villieläin. Tämä nainen on likainen, hän metsästää ruokansa käytännössä paljain käsin ja näyttää luolaihmiseltä.
Näennäisin puolin tavallisen perheen pää Chris (Sean Bridgers) näkee naisen metsästysretkelleen, ja päättää napata tämän sivistyksen pariin. Tässä onkin koko leffan pimein ydin, epävarma ja sadistinen mies haluaa kontrolloida luonnollista ja villiä naista, mutta tässä tapauksessa pahimmalla mahdollisella tavalla. Nainen kiikutetaan kellariin ja vastahakoinen perhe, joka on tiukasti isän peukalon alla, joutuu osallistumaan sivistyskoulutukseen.
Kuten jo alussa totesin, on helppo katsoa elokuvaa kahdelta kantilta. Helposti tulkinta voi lipsahtaa naisvihan puolelle, nainen on sidottuna, perheen naisilla on omat ongelmansa eikä mitään sanansijaa, ja nainen on objektina kuin lihanpala roikkumassa kellarissa. Kaikki valta tässä elokuvassa on kuitenkin villinaisella. Pollyanna McIntosh tuijottaa perheen päätä sellaisella intensiteetillä, että ei jää mitään epäilystä siitä, kenellä valta tässä tarinassa oikeasti on. Se tosiasia että mies pelkää kuollakseen naista ja haluaa alistaa tämän omaksi orjakseen mukailee tuttua teemaa. Usein kauhuelokuvissa nainen on uhri, mutta tämä nainen ei alistu vaan katsoja odottaa, ja toivoo, oikeuden tapahtuvan. Perheen isä on yksi suurimpia kuspäitä mitä elokuvissa on pitkään aikaan nähty ja miehinen uho ja raakuus tulee kaatumaan omaan mahdottomuuteensa.
Se miksi elokuva kaikesta toimivuudestaan huolimatta ei saanut minulta enempää tähtiä nojaa loppujen lopuksi kahteen asiaan. Kaikessa hienoudessaan elokuvaa oli vaikea katsoa ja omat kauhusuosikkini tulevat täysin eri suunnasta. Lisäksi tuskastusta elokuvaa katsoessa herättää omituisesti rytmitetty musiikki ja sen sopimattomuus teemoihin. Tietty kikkailun maku paistaa läpi valituista pop ja easy listening-kappaleista ja se toimii enemmän ärsyttimenä kuin tuomassa särmää tummaan tarinaan. Myös klassisen alistuvat ja pelossa elävät perheen äiti ja tytär aiheuttavat ainakin naiskatsojalle päänsärkyä. Itse tekisi mieli tarttua vesuriin ja pistää perheen miesväestö kuriin, mutta onneksi elokuva kertoo loppujen lopuksi naisesta. Alkuasetelma antaa kuvan että villinainen metsästä on tarinan pahis ja pelottavin otus, mutta totuushan on usein toinen, peto löytyykin sivistyksen keskeltä.
