Tuntematon sotilas
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille Filmitähden lukijoille!
Tänään televisiosta tulee kaksi suomalaisten rakastamaa asiaa: Linnan juhlat ja Linnan Tuntematon (noh, Laineen Tuntematon, jos nyt tarkkoja halutaan olla). Linnan juhlat jätetään tällä kertaa sikseen ja keskitytään suomalaisen elokuvahistorian merkkiteokseen.
Edvin Laineen vuonna 1955 Väinö Linnan romaanin pohjalta ohjaama Tuntematon sotilas on varmasti yksi rakastetuimpia elokuvia suomalaisessa kulttuuriperimässä. Eikä syyttä.
Tuntematon sotilas on osa Suomen ja suomalaisten historiaa. Mutta mikä tekee siitä niin hienon? Se ei ole sotimisen ja räiskeen määrä vaan tarinan keskittyminen hahmoihinsa, hyvin erilaisista sotilaista koostuvaan joukkoon, joka pyrkii selviämään sodasta mustan huumorin avulla.
Kymmenisen vuotta sitten vielä väitin, että en pidä sotaelokuvista. Jouduin sitten vetämään sanani takaisin, kun huomasin ihan lyhyen ajan sisällä katsoneeni sellaiset elokuvat kuin Ilmestyskirja Nyt!, Kauriinmetsästäjä, Full Metal Jacket ja Pelastakaa sotamies Ryan, ja pitäneeni niistä jokaisesta todella paljon. Ja kun sitten huomasin pitäväni vielä sellaisistakin uudemmista sotaelokuvista kuin Isku Mogadishuun ja Jarhead, ei väitteellä enää ollut pohjaa tosimaailmassa.
Kaikkien näidenkin elokuvien joukossa Tuntematon sotilas nousee arvoon arvaamattomaan. Se on elokuva, jonka olen nähnyt monta kertaa, ja jokaisella katsomiskerralla se hätkähdyttää realistisuudellaan. Se näyttää katsojalle sodan realiteetit, ne joissa ihmisiä kuolee kotimaata puolustaessaan, eikä se ole kaunista. Kuolema on siinä aina läsnä aivan kuin oikeassakin sodassa, eikä se valikoi, nappaako mukaansa sankarin vai vihollisen.
Kuten eräs suuri filosofi eräässä elokuvahistorian hienoimmista elokuvista sanoo: “War does not make one great”.
Tuntematon sotilas ei sodan kauhuista huolimatta unohda huumoria. Tarinan hahmojen murteet, ja sitä kautta persoonallisuudet, kantavat suuren osan elokuvan kuivakkaan mustasta huumorista. Reino Tolvasen Rokka, Kosti Klemelän Koskela ja Pentti Siimeksen Määttä – vain muutamia mainitakseni- näyttävät ja kuulostavat aidoilta suomalaisilta miehiltä, jotka on heitetty uskomattoman hankalaan tilanteeseen. Itseironialla höystettyä sisua ja jääräpäisyyttä, siinäpä se on suomalaisuus kiteytettynä.
Ja kyllähän Jean Sibeliuksen Finlandia saa aina kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Niin, ja se Linnan kirjakin kannattaa muuten lukea, jos sitä et sattumoisin ole vielä lukenut. Minä luin sen muutama vuosi sitten ja olin yhtä vaikuttunut kuin Laineen elokuvasta. Komea kirja.
Rauhallista, mutta samalla iloista itsenäisyyspäivää!
Niin, minähän en ole vieläkään nähnyt tätä elokuvaa kokonaan. Hävettää kyllä vähän, mutta nyt se on tallennettu digiboksille joten jospa saisin sen katsottua vaikka vielä tällä viikolla!
Olen jyrkästi eri mieltä kirjoittajan kanssa. Tuntematon Sotilas (elokuva) ei esittele sotaa realistisesti, vaan kertoo pintapuolisesti, millaista jatkosota on suunnilleen ollut yhden näkemyksen mukaan. Tuntemattomassa sota on ns. hilpeää vihollisen ammuskelua, jossa aina joskus käy omillekin huonosti, jotta edes jonkinlainen jännite säilyy.
Nähtyäni Tuntemattoman lapsena kävin heti leikkimään sotaa, koska se vaikutti kivalta puuhalta – sen kun kertoilee vitsejä ja vähän ammuskelee. Näin tekivät kaikki ikäryhmästäni 1980-luvulla. En jaksa uskoa, että realistinen sotaelokuva lapset toivomaan, että pääsisivät mukaan sotaan. Ainakaan sota-aikaan eläneet lapset eivät kukaan ole uutta kahakkaa toivoneet.
Itse näen Tuntemattoman Sotilaan vain viihde-elokuvana, joka esittää jatkosodan sellaisena, kuten suomalaiset haluavat sen muistaa (tai jollaiseksi se halutaan kuvitella). Se vetelee oikeista naruista ja saa ihmiset kuvittelemaan, että se olisi realistinen ja totuudenmukainen kuvaus. Vaan pieleen menee, jos niin uskoo.
(Tuntemattoman tekninen realistisuus on sitten jo kokonaan oma tarinansa, sillä siinä on tehosteet mitä sattuu ja venäläiset käyttävät vääränlaisia tankkeja ja lentokoneita. Ja lisäksi henkilöhahmoja esittävät keski-ikäiset äijät nuorten sällien sijaan. Siihen keskusteluun en kuitenkaan halua lähteä, koska se ei sinänsä vaikuta katselukokemuksen laatuun.)
Paha tietysti mennä sanomaan, mikä on realistista ja mikä ei, kun ei itse ole sotaa koskaan kokenut. Minä näin Tuntemattoman ensimmäistä kertaa (tai ainakin niin että muistan sen) vasta aikuisena. Toisaalta tyttönä harvoin muutenkaan tuli leikittyä sotaleikkejä, joten siihen en pysty kommentoimaan, että onko se niin viihteellinen, että saa näkemään sodan hupaisana asiana ja leikkimään sitä.
Itse kun näen elokuvan ihan toisin. Onhan siinä mahtavan hupaisia henkilöhahmoja, joiden edesottamuksia sodassa seurataan, mutta muutenhan homma on melkoisen karua. Henki lähtee suurin piirtein kaikilta keskeisiltä hahmoilta, joten mitään suurta sankarimeininkiä ei pääse kasvamaan.
Tuntematon sotilas oli kait aikalaistarjontaan verrattuna realistisempi, koska sotilaat humaltuvat, kiroilevat ja purnaavat (toki komiikalla kevennettynä) sen sijaan että suunnilleen Ateenalaisten laulua laulaen marssisivat iloisina sankarikuolemaan. Yrittihän Linna rajumpaakin kielenkäyttöä, mutta aika ei sallinut (sensuroimaton versio nimellä Sotaromaani palauttaa nämä vähän karskimmat kohtaukset). Mutta noin muuten realismi on jäänyt vähän puolitiehen – ei näy kranaattikammoa, pelkotiloja tai psykoosia, ainoastaan Riitaoja menee suunniltaan. Kuolema on vieläkin mleko siistiä ja nopeaa, haavoittumiset vielä enemmän, eikä kukaan tietenkään vammaudu pysyvästi (Hietanenkin kuolee armollisesti ettei jää elämään sotainvalidina). Absurdeimpana yksityiskohtana kaatuneiden vihollisten ruumiiden ryöstäminen on pehmennetty komediaksi. “Onkos siellä ryssän helvetissä kylmä?” Kirja sinällään tuntuu aidommalta, koska tapahtumat voi vielä kuvitella, mutta alkuperäinen elokuvaversio sensijaan sanitoi lopunkin raadollisuuden aika totaalisesti ja painottaa juurikin komediaa.
80-lukuversiossa on siinäkin on omat ongelmansa vaikkei olekaan ihan yhtä pahasti ajan hampaan puraisema. Toisaalta, Tali-Ihantala joka sinällään kuvaa taistelun seurauksia realistisesti on noin muuten umpitylsä dokudraama, Rukajärventie taas on melkoisesti hollywoodisoitu jotta voidaan tarjoilla raskaskätistä symboliikkaa, eli jos hakee realistista suomalaista sotaelokuvaa niin valinta lienee Talvisota.
Mutjoo, Tuntematon sekä kirjana että elokuvana ei perustu realismiin vaan arkkityyppeihin ja symboliikkaan, ja suomalaisiin erikseen vetoaa vielä murteilla ja “etnisillä” stereotypioilla leikittely. Muutenkin lähes kaikki hahmot on kirjoitettu joko symboloimaan jotain tai auttamaan tietyn idean välittämisessä lukijalle, joten draaman kaari (pl. “selviääkö se”) kunkin kohdalla jää useimmiten olemattomaksi. Varsinkin Rokka on eräänlainen “vaeltava sankari” joka ilmaantuu tyhjästä ja katoaa tyhjään, ja sankarille asiaankuuluvasti välttyy näkemästä tappiota (Rokkahan ei kuole, Pohjantähdestähän putosi vasta kustannustoimitusvaiheessa pois kohtaus, jossa Rokka saapuu Pentinkulmalle kertomaan Koskelan kuolemasta, mutta yrittää siinä ohella kaupitella sikoja lihaosuuskunnan nimissä, liekö alkanut tehdä bisnestä Rahikaisen kanssa?) Myöskin Tuntematon pysyy perinteisessä konventiossa siinä, että comic relief ei koskaan kuole – Vanhanen ja Rahikainen selviävät alusta loppuun, ja mukaan kesken tullut Honkajoki (joka kai symboloi sodan järjettömyyttä) myös. Jonkinlaista kansallista eheytymistäkin selvästi yritetään, kaikki selkeästi “valkoista” tai “punaista” Suomea edustavat hahmothan kuolevat, jäljelle jää vain “aika velikultia” joiden puoluekanta tai aina edes sosiaalinen tausta ei käy ilmi.