Urakan päätteeksi…

rakkauttajaanarkiaa

Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalit ovat tältä vuodelta takana päin. Muistoksi minulle jäi kasa erinomaisia elokuvakokemuksia, puutunut takamus ja tunne että olen nähnyt osittain valtavirrasta poikkeavia helmiä sekä muutaman käsittämättömän teoksen.

Parasta antia olivat jälleen kerran, minulle, dokumentit. Conan O’Brienin toinen puoli, Page Onen kuvaama taistelu, Knucklen taistelevat irlantilaiset, Morgan Spurlockin avaama kuvaus brändäyksestä ja Marwencolin hienot nukkemaisemat olivat kiehtovia ja tuoreita; en pettynyt yhteenkään näkemääni dokkariin. Hienoja elämyksiä tuotiin Almodóvarin ja Gus Van Santin näkökulmasta ja pienet indie-helmet jaksoivat ihastuttaa.

Suurinta hajontaa olikin kauhussa ja ja trillerimäisissä elokuvissa. Myönnän, nukahdin sohvalleni katsoessani The Enemyn screenerversiota; minä ja serbialainen sielunmaisema masentavine miinakenttineen ja synkkine katseineen emme puhu samaa kieltä. Odottamani Code Blue sai minut kiemurtelemaan kyllästymisestä ja pettymään pahemman kerran.

Elokuvafestivaaleissa parasta on outojen ja muuten ehkä ohi menevien elokuvien löytäminen. Samoin näkemänsä pureskeleminen ja pyörittely päänsä sisällä kunnes seuraava elokuva jo viekin huomiosi. Kill List ärsytti minua leffateatterista lähtiessä paljon, se järkytti mutta myös kismitti loppuratkaisunsa ja päättömän juonensa vuoksi. Elokuva sai kuitenkin minut kelaamaan tapahtumia yön yli ja asiaa uupumukseen asti pohdittuani huomasin pitäneeni siitä suunnattomasti. Herkullista on huomata miten ihmisten mielipiteet voivat erota huomattavasti toisistaan, Facebookissa kommentteja lentää suuntaan ja toiseen ja se mistä itse pidit olikin jonkun ystäväsi mielestä yksinkertaisesti tylsä. Eilen urakan päättivät Bollywood-spektaakkeli Robot ja Griff the Invisible. Robot sai jälleen kerran nauramaan estottomasti, luultavasti täysin väärissä kohdissa, osoittaen että huumori on outo laji; se mikä naurattaa meitä voi olla toisella puolella maapalloa täysin normaalia. Olen löytänyt uusia vertauksia rakkaudelle sanoilla joita en olisi koskaan keksinyt; olet kuin puska jota rakkauteni syö kuin vuohi ikään.

R&A:n kaltaiset tapahtumat osoittavat että elokuvia arvostaakseen ei tarvitse hienoja teattereita täynnä viimeisintä tekniikkaa, räjähdyksiä ja teinisensaatioita vaan pienikin on kaunista, monellakin tapaa. Keskiössä ovat itse elokuvat jotka saavat katsojat juoksemaan tyrä rytkyen pitkin Helsingin katuja teatterista toiseen, katsoen elokuvia ilman tekstitystä ja toisinaan, vain toisinaan, manaten mitä ihmettä tuo mies tuolla valkokankaalla sanoi kamalalla irlantilaisella aksentillaan?

 

Kommentit

Tags from the story