Valokeilassa Paul Newman

paulnewman

Legendaarisella, Oscar-palkitulla Paul Newmanilla (1925-2008) ei ole mikään merkkipäivä tai –vuosi, mutta hän ansaitsee paikkansa Valokeilassa-osiossamme. Innostuksen tähän sain, kun vihdoin katsoimme yhden Newmanin tunnetuimmista elokuvista, Lannistumattoman Luken. Leffa oli odotellut hyllyssä katsontavuoroaan jo tovin. Niinhän sitä sanotaan, parempi myöhään kun ei milloinkaan. Olin viimeksi nähnyt Luken varmaankin parikymmentä vuotta sitten, mutta siitä löytyvä se yksi sitaatti sekä se yksi kohtaus ovat pitäneet elokuvan mielessä nämä vuodet. Jollain elokuvilla se vain on näin.

Aloin Luken katsomisen jälkeen miettimään, että kaikki hyllystä löytyvät elokuvat, joissa Newman on mukana, ovat todella hyviä. Ja ehdottomasti sen takia, että tutun virnistävän hymynsä lisäksi Newman oli erinomainen näyttelijä, joka onnistui tuomaan valkokankaalle tähtisuorituksia, jotka oli verhottu jokamiehen vaatteisiin.

Newman aloitti näyttelijänuransa tuttuun tapaan TV-sarjoissa 1950-luvun alussa. Jo vuoden 1956 Kadun kuningas (Somebody up there Likes Me) oli ensimmäisen pääosansa tehneelle Newmanille menestys. Sen pääosaan oli alun perin kiinnitetty James Dean, joka kuoli ennen kuin kuvaukset alkoivat. Deanin oli myös tarkoitus esittää pääosaa Billy the Kid –elokuvassa, mutta sekin rooli annettiin myöhemmin Newmanille. Voisi siis sanoa, että James Dean auttoi vahingossa Paul Newmania aika lailla tämän uran alkuvaiheissa.

paulnewman

Yksi ensimmäisistä elokuvista, jonka Newmanilta näin, oli Kissa kuumalla katolla (Some Like it Hot, 1958), josta en pikkupoikana juuri mitään ymmärtänyt. Mitä nyt muuta kuin, että neljä aikuista huutavat paljon ja mukana on Newmanin lisäksi Elizabeth Taylor, joka oli iso julkkis. Seuraava Newmanin pätkä, minkä näin oli Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961), jossa Newman esittää ensimmäistä kertaa ”Fast” Eddie Felsonia, biljardihuijaria, joka yrittää huiputtaa vääriä tyyppejä. Newman sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, mutta vielä ei tärpännyt.

Saman vuoden Pariisin rytmiä (Paris Blues) taisi jo aikoinaan jäädä hieman Felsonin tarinan varjoon, mutta on silti todella hyvä elokuva. Siinä kerrotaan kahdesta nuoresta amerikkalaisjazzmuusikosta ja heidän edesottamuksistaan Pariisissa, joka oli tuolloin paljon suvaitsevampi paikka kuin mikään kaupunki Yhdysvalloissa. Mukana Newmanin kaverina nähtiin aina hyvä Sidney Poitier sekä Newmanin kanssa jo muutaman vuoden naimisissa ollut Joanne Woodward.

Tuottelias ja menestyksekäs 60-luku päättyi Newmanin osalta kahteen unohtumattomaan elokuvaan. Ensimmäinen oli vuoden 1967 Lannistumaton Luke, jossa ongelmiin hakeutuva Luke Jackson päätyy työleirille vangiksi vähäpätöisen rikkomuksen johdosta. Luken pakonomainen tarve hakea hyvistäkin asioista ongelmia ajaa miehen pakosalle ja yhä uudelleen ongelmiin vankilanjohdon kanssa. Lukessa voi nähdä yhtäläisyyksiä saman ajan legendaarisesta Papillon-elokuvasta, jossa Steve McQueenin esittämä elinkautisvanki yrittää pakoon aina uudestaan ja uudestaan, kunnes onnistuu tavoitteessaan. Ne yllä mainitut tämän elokuvan tunnetut kohdat ovat tietenkin Guns N’ Rosesin Civil War -biisin avaava sitaatti ”What we got here is failure to communicate…” ja 50 keitetyn munan syöntikohtaus.

Toinen vuosikymmenen lopun menestys oli tietenkin Butch ja Kid – Auringonlaskun ratsastajat. Robert Redfordin lisäksi leffassa nähtiin Cloris Leachman, Strother Martin ja monta muuta tuon ajan erinomaista sivuosanäyttelijää. Ensimmäistä kertaa, kun tämän klassikon näin, en silloin vielä ihan tajunnut sen hienoutta. Enemmänkin harmittelin, kun se oli niin rauhallinen verrattuna mm. John Fordin ja Sergio Leonen rymistelyihin ja räiskintöihin. Jostain syystä – harmillista kyllä – tämä on jäänyt hankkimatta hyllyyn ja uusintakatseluun.

1970-luvulla Newman teki elokuvan vuodessa, niistä merkittävimmät ovat Liekehtivä torni (The Towering Inferno, 1974), Puhallus (The Sting, 1973) ja Lämäri (Slap Shot, 1977). Ensin mainittu on edelleenkin yksi kaikkien aikojen parhaista katastrofileffoista eivätkä tuon ajan efektit kalpene lainkaan nykypäivän vastaaville. Ne ovat jopa paljon inhimillisemmät, kuin nykyiset cgi- ja 3D-väännökset. Aikansa supertähtiä pullistelleessa, John Guillerminin ohjaamassa leffassa nähdään Newmanin lisäksi myös Steve McQueen, Robert Wagner, Robert Vaughn, myöhemmin Stephanie Forresterina Kauniissa ja rohkeissa tutuksi tullut Susan Flannery, myöhemmin erinomaisena koomikkona ja sittemmin myös vahvasti epäiltynä murhaajana tunnetuksi tullut, tuolloin vielä amerikkalaisen jalkapalloilun tähtenä tunnettu O.J. Simpson, Faye Dunaway, William Holden, Fred Astaire sekä Richard Chamberlain.

Puhallus puolestaan on aivan loistava veijaritarina, jossa katsojakin on vaikeuksissa pysyä kärryillä kaikissa käänteissä. Siinä Newmanin kanssa näyttelevät Robert Redford, Robert Shaw, Charles Durning, Eileen Brennan, Ihmemies MacGyver -sarjan Phoenix-Petenä tunnettu Dana Elcar sekä ”Darth Vaderin” isä Robert Earl Jones.

Paul_Newman-Road_to_Perdition

Lämäri kertoo ikälopusta lätkänpelaajasta, Reggie Dunlopista, joka palaa kotikulmien joukkueeseen päättämään uransa ja tarttuu viimeiseen oljenkorteen pelastaa joukkueen taru levittämällä huhua ostajaehdokkaista. Samalla Reggien ihmissuhdekoukerot pyörivät uskomattomalla tavalla. Myös Reggien joukkuekaverit ovat kuin kliseepankista haettuja, mikä tekee niistä niin paljon hauskempia. Newmanin kanssanäyttelijöinä nähdään Twin Peaksin sheriffiksi sittemmin päätyvä Michael Ontkean, Strother Martin, Jerry Houser ja M. Emmet Walsh.

Ainakin Roy Bean – piru mieheksi (The Life and Times of Judge Roy Bean, 1972), Kasvot vedessä (The Drowning Pool, 1975) ja Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, 1976) ovat sellaisia Newman-elokuvia, jotka haluaisin nähdä. Kovasti kehuttuja elokuvia jokainen.

1980-luku näytti kulkevan ohi niin, ettei Newmanista oikein kuultu mitään, kunnes reilun 20 vuoden tauon jälkeen oli jälleen aika nähdä valkokankailla ”Fast” Eddie Felson. Tällä kertaa Felson ei itse pelannut vaan luovutti sen homman nuorelle tulokkaalle, Vincent Laurialle, jota näytteli elämänsä vedossa ollut Tom Cruise. Suuret setelit  (The Color of Money, 1987) toi vihdoin Newmanille ansaitun pääosa-Oscarin. Leffan kolmantena tähtenä säteilee Mary Elizabeth Mastrantonio. Kasarileffoista näkemättä on jäänyt korkealle arvostettu lakidraama Ratkaisun hetki (The Verdict, 1982).

1990-luvulla Newmanin ikä alkoi jo vaikuttaa elokuvien tekemiseen, eikä noista tuotoksista ole oikein jäänyt jälkipolville suurempaa kerrottavaa. Vielä 2002 Newman oli tärkeässä sivuroolissa mafiaelokuvassa Matkalla Perditioniin (Road to Perdition). Pääosassa nähtiin Tom Hanks ja muissa rooleissa mm. Jude Law ja Daniel Craig. Viimeisin roolityö oli Disneyn ja Pixarin menestyksekäs animaatio Autot (Cars, 2006), jossa Newman vanhana kilpa-automiehenä teki hienosti Doc Hudsonin äänityön.

Elokuvien ulkopuolella Newman tosiaan oli intohimoinen autourheilumies. 1970-luvulla hän ajoi mm. Datsuneilla neljään Trans-Am-sarjan mestaruuteen. Vuonna 1976 hän perusti yhdessä Bill Freemanin kanssa menestyksekkään tallin, joka voitti Can-Am-sarjan mestaruuden vuonna 1979. Tallin autoja ajoi myös ikioma Keke Rosbergimme. Suuri menestys seurasi Newmania, kun hän yhdessä Carl Haasin kanssa perusti Pohjois-Amerikan formulasarjaan CART:iin erittäin menestyksekkään Newman-Haas-tallin.

Newman löysi menestystä myös ruokapuolella, perustamalla yrityksen nimeltä Newman’s Own, joka tuoteperheeseen kuuluu tänäkin päivänä mm. salaatti- ja grillauskastikkeita. Newman sanoikin vuonna 1998 olevansa hieman nolostunut, kun hänen salaattikastikkeensa on tehnyt enemmän rahaa kuin hänen elokuvakataloginsa yhteensä. Asiasta ei varmaankaan kannattanut olla hirveän harmissaan, sillä kaikki Newman’s Own –tuotteista verojen jälkeen saadut tulot menivät hyväntekeväisyyteen ja niitä oli vuoteen 2013 mennessä kertynyt yli 380 miljoonaa dollaria. Newman teki elämänsä aikana paljon hyväntekeväisyystyötä, lahjoittaen ja keräten suuret määrät rahaa erilaisiin projekteihin.

Paul Newman on yksi kautta aikojen menestyneimmistä filmitähdistä, mutta hänen kulta-ajoistaan on jo vierähtänyt pitkä tovi. Siksi arvostuskin on muuttanut muotoaan. Eikä Newman poistunut näyttämöiltä pamauksen saattelemana, kuten aikalaisensa Marilyn Monroe ja James Dean, joita ihaillaan edelleen uusien ja uusien sukupolvien toimesta. Vaikka Newman ei samanlaista henkilöpalvontaa milloinkaan halunnut, on hänen tuotoksensa hyvä nostaa edes joskus esiin.

Kommentit