Vertailussa: Footloose 1984 vs. 2011

footloosevs_600

Footloose (1984): ohjaus Herbert Ross, käsikirjoitus Dean Pitchford, pääosissa Kevin Bacon (Ren MacCormack), Lori Singer (Ariel Moore), John Lithgow (Shaw Moore), Dianne Wiest (Vi Moore), Chris Penn (Willard Hewitt), Sarah Jessica Parker (Rusty)

Footloose (2011): ohjaus Craig Brewer, käsikirjoitus Craig Brewer & Dean Pitchford, pääosissa Kenny Wormald (Ren MacCormack), Julianne Hough (Ariel Moore), Dennis Quaid (Shaw Moore), Andie MacDowell (Vi Moore), Miles Teller (Willard Hewitt), Ziah Colon (Rusty)

Tarina

Vuoden 2011 Footloosen tarina on hyvin samanlainen kuin 80-luvun versiossa ja sitä on vain hieman modernisoitu. On oikeastaan yllättävää, miten vähän tarinaa on muutettu, sillä uusintaversion mielekkyys joutuu koetukselle. Varsinkin kun alkuperäinen tarinakaan ei kovin maata mullistava ole.

Muutamia selkeitä, mutta kuitenkin pieniä muutoksia on tehty, sillä uudessa versiossa Renin äiti on kuollut ja isä teillä tietymättömillä. Myös alkuperäisessä nähty mieletön chicken-ajo traktoreilla on muutettu.

On kuitenkin myönnettävä että nykyisenä internetin ja mp3:sten aikakautena tanssin ja tietyntyylisen musiikin kieltäminen kokonaiselta kaupungilta ei enää onnistuisi aivan samalla tavalla kuin ehkä 80-luvulla olisi saattanut onnistua. Eikä siksi tämä aiheena oikein tunnu enää uskottavalta. Epäuskottavaa on myös se, että kaikki kaupungin nuoret osaavat tanssia kuin Travoltat, vaikka tanssi tosiaan on ollut kiellettyä. Missä he ovat oppineet? Tätä ei katsojalle kerrota.

Uudessa versiossa Ariel tanssii Renin kanssa ensimmäisen tanssin seksiä tihkuen ja tyylillä, jolle kalpenevat sylitanssia ammatikseenkin tarjoavat naiset. Sen nähdessä ei uskoisi, että tanssi on Bomontissa kiellettyä, sillä ei sellaista tyyliä kuitenkaan kirjekurssilla opita.

Uudessa versiossa kapinahenkeä on siistitty rankalla kädellä ja esimerkiksi Arielin kuolemaa uhmaava autostuntti on muutettu kiltimmäksi. Siksi Arielin ystävän Rustyn suuttuminen siitä ei enää tunnu niin uskottavalta kuin 80-luvun hullun rekkakohtauksen jälkeen.

Renin tanssi varastohallissa on puolestaan yhtä höpsö kuin mitä se oli alkuperäisessäkin versiossa.

Henkilöhahmot ja näyttelijät

On jännä huomata, miten teini-ikäisten henkilöhahmojen esittäminen on muuttunut parissa vuosikymmenessä. Tämä ehkä peilaa sitä, miten nuoret ovat muuttuneet itsekin ja lapsuus lyhentynyt. Nuoruuttakaan ei enää oikein tunnu olevan vaan lapset hyppäävät suoraan hiekkalaatikolta aikuisuuteen.

80-luvun versiossa nuoruus on viatonta, kun taas 2011 versiossa hahmot kylpevät seksissä. Kun 80-luvun versiossa paheksuttiin papin tyttären punaisia saappaita, 2011 papin tytär saa pukeutua keskimääräistä paljastavampiin ja seksikkäämpiin vaatteisiin ilman minkäänlaista paheksuntaa.

Renin taustaa on uudessa versiossa taustoitettu enemmän kuin alkuperäisessä. Uudessa versiossa Ren on menettänyt äitinsä ja tämän kautta hän saa vahvempaa pohjaa sanoilleen vakuuttaessaan pappia nuorten oikeudesta nuoruuteensa. Vanha versio nojasi pelkästään Renin hahmoon, ei niinkään tämän traagiseen taustaan ja uusi versio toimii tässä kohtauksessa paremmin.

Kevin Baconin Renissa on nuoruuden viattomuutta ja 80-luvulle sopivaa pörrötukkaista kapinallista karismaa. Kenny Wormaldista samaa ei aivan löydy ja hänen Reninsä tuntuukin tästä johtuen yksiulotteisemmalta ja ohuemmalta, tavallisemmalta.

Naispääosassa Julianne Hough on söpömpi ja tasaisempi kuin Lori Singerin hermostuneen oloinen näytteleminen aikoinaan. Mutta hahmona Arielin alkuperäisen raivokas ja nuoruuden hulluutta täynnä oleva kapina on harmillisesti vaihdettu helppoon seksikkyyteen.

Willardin roolissa Miles Teller on todella symppis ja hänen työnsä ansiosta Willardista syntyykin oikeastaan elokuvan parhaita hahmoja. Willardin rooli oli toki jo alkuperäisessä versiossa miellyttävä ja Chris Penn siihen erittäin sopiva.

Alkuperäisen elokuvan pappia esittävässä John Lithgow’ssa on samalla jotain voimakasta mutta myös sympaattista. Siksi hänen versionsa papista on mielenkiintoisempi ja moniulotteisempi kuin kivikasvoisemman ja tasaisemman Dennis Quaidin.

Uudessa versiossa papin vaimon rooli on pienennetty ja puolestaan papin itsensä roolia kasvatettu. 80-luvulla Dianne Wiest oli miehensä kanssa tasa-arvoisessa asemassa oleva nainen, joka sanoi mielipiteensä järkähtämättä. Andie MacDowell taas puolestaan on nykyelokuvalle tyypillisempi äitihahmo, joka seisoo miehensä taustalla ja sanoo mielipiteensä vain yhden kerran, mikä puolestaan tuntuu irralliselta siihen suhteutettuna, että hän on ollut niin taustalla siihen saakka.

Yhteenveto

80-luvun Footloosessa tarjoillaan nuoruuden viattomuutta yhdistettynä kapinahenkeen, kun taas vuoden 2011 versiossa pääpaino on seksikkyydessä, ei niinkään nuorison omassa yhteenkuuluvuuden hengessä. Koska tarinaa on päivitetty vain hiukan, uuden version mielekkyys onkin kyseenalainen ja pääosin visuaalisluonteinen. Tanssikohtaukset ovat molemmissa elokuvissa oman aikansa tuotteita. Mikäli pidät tanssielokuvista, katso ainakin ensin 80-luvun versio.

Kommentit