Whitewashing – länsimaisen populaarikulttuurin valkopesun pitkä kaava

whitewashingexodus

Englanninkielinen termi whitewashing nousee internetin sähköiselle tapetille säännöllisin väliajoin. Näin tapahtuu yhä useammin – virkistävänä poikkeuksena ilmiön tunnistamisen alkuajoille. Suomeksi mukavasti suuhun istuvana käytän ilmiöstä termiä valkopesu.
Mitä valkopesu on, ja miksi meidän, pohjolan ihmisten, pitäisi välittää siitä mitä Hollywoodissa tuotetuissa elokuvissa tapahtuu?

Olisi hyvin naivia kuvitella, ettei se mitä tapahtuu populaarikulttuurissa, vaikuttaisi meihin. Halusimme tai emme, suuri osa kuluttamastamme viihteestä tulee Yhdysvalloista. Voimme peräänkuuluttaa aasialaisen ja esimerkiksi Lähi-idästä tulevan elokuvan merkitystä sekä hienoutta, mutta se mitä me katsomme on suurimmalta osin tehty länsimaissa. Mikä tärkeämpää, maailman suurin kuluttajaryhmä, amerikkalaiset, katsovat pääosin oman maansa tuotantoa.

Näin asenteet sukupuolta, ihonväriä, kansallisuutta ja seksuaalista suuntautumista kohtaan värittyvät pitkälti länsimaissa tuotettujen tarinoiden siivittämänä. Niiden luomia mielikuvia, ja vaikutusvaltaa, on vaikeaa, ellei mahdotonta, kieltää.

Kulttuurissa ja politiikassa valkopesulla on masentavan pitkä ja ansiokas perinne. Perinteisimmillään se tarkoittaa yrityksiä peitellä tai muuttaa, selitellä, perustella ja ohittaa valkoihoisen kulttuurin aiemmat tekemiset ja ratkaisut, joita nykystandardilla pidetään rasistisina tai arveluttavina. Populaarikulttuurissa se tarkoittaa myös rodullisesti muiden kuin valkoihoisten hahmojen muuttamista valkoisiksi, ja valkoihoisten näyttelijöiden palkkaamista esittämään etnisiä hahmoja. Samaa kaavaa noudattamalla afroamerikkalaiseksi hahmoksi palkataan se vaaleimman ihonsävyn omaava näyttelijä. Esimerkiksi voidaan nostaa useimmille tuttu Charlie Chan, tuo honolululainen etsivä, jota olivat esittäneet aiemmin aasialaissyntyiset näyttelijät – huonolla kassamenestyksellä. 1930-luvulla Warner Oland palkattiin rooliin, ja valkoinen mies meikattiin muistuttamaan kuuluisaa dekkaria yellowfacen avulla. Menestys seurasi ratkaisua. Näiltä ajoilta Hollywood on täynnä esimerkkejä näyttelijöistä myös blackface-maskissa – joka aiheuttaa eräänlaisen muna-kana -ongelman. Voisimme todeta, että kenties alkuaikoina Hollywoodista ei löytynyt tarpeeksi suosittuja ja lahjakkaita näyttelijöitä kyseisiin rooleihin. Mutta ilman mahdollisuuksia rooleihin, kuinka näitä esikuvia voi syntyä? Historian selittely jälkikäteen parhain päin, etsien tekosyitä, on omalla tavallaan myös valkopesua.

quote

 

Kautta elokuvan ja television historian nämä vähemmistöt ovat jääneet paitsioon, statistin osaan, sekä pahimmillaan stereotypioiksi ilman mahdollisuutta murtaa luutuneita käsityksiä. Tämä johtuu tekijäportaasta, joka käsikirjoittajista rahoittajiin, tuottajiin ja ohjaajiin on ollut aina vakaasti valkoisen miehen vallassa. Vaikka haluamme uskoa kehittyvämme ja kasvavamme ihmiskuntana, kertovat nykyelokuvat edelleen toista tarinaa, sillä raha ja väärät uskomukset ohjaavat alaa.

Vaikka n. 62% Yhdysvaltojen väestöstä lasketaan mitä perinteisesti kutsuisimme valkoihoisiksi (ilman latinalaisamerikkalaisia, jotka ovat nopeiten kasvava väestöryhmä), on maa kulttuurien ja rotujen sulatusuuni. Sen tuottama viihteellinen sanoma ei kuitenkaan seuraa tätä ilmiötä.

Motion Picture Association of America julkaisee vuosi toisensa jälkeen raporttia, joka osoittaa että Yhdysvalloissa suurin elokuvissa käyvä ryhmä ei ole enää myyttinen “valkoinen mies”. Vuodesta 2009 lähtien suurimman ryhmän ovat muodostaneet naiset, sekä erilaiset etniset ryhmät perinteisen nuoren miehen sijaan. Silti suuri osa Hollywoodissa tuotetuista elokuvista tehdään tätä kohderyhmää silmällä pitäen. Näkyvimpiin osiin nostetaan valkoisia näyttelijöitä, sekä yritetään miellyttää keskivertoa valkoista miestä (ja toisinaan jopa naista), vaikka käsikirjoitus antaisi mahdollisuuden muuhun. Viime vuosien suuret flopit viittaavat siihen, että kaava on osittain vanhentunut.

Vähemmistöön kuuluvilla näyttelijöillä on Hollywoodissa takanaan pitkä tie koomisista keventäjistä ja side-kickseistä näkyvämpiin rooleihin. Kyllä, Hollywoodilla on omat Will Smithinsä ja Denzel Washingtoninsa, mutta voiko heitä edes pitää esimerkkinä elokuvan diversiteetistä? Elokuvia ymmärtävä katsoja huomaa pian, että miesten useimpia rooleja voisi kuvata sanoilla “urbaani” tai “särmikäs”. Tästä on pitkä matka tyyppiroolitusta rikkoviin osiin, jota edes suurimmat tähdet usein eivät pysty pakenemaan.

Harmillisesti valkoihoinen tähti on nostettu pääosaan myös niinä harvoina kertoina, kun käsikirjoitus olisi tarjonnut mahdollisuuden etnisesti nykykäytännöstä poikkeavalle roolitukselle. Kaikkien länsimaisten sankareiden esikuva John Wayne esitti aasialaista valloittajaa Tsingis Khania vuonna 1956 elokuvassa Conqueror – Valloittaja.

Mickey Rooney teki yhden elokuvahistorian kamalimmista irvikuvista Aamiainen Tiffanylla-elokuvassa kiinalaisena Mr Yonioshina, jota sentään ymmärrettiin jo pitää elokuvan julkaisun aikaan loukkaavana. Legenda kertoo Bruce Leen kävelleen kesken ennakkonäytöksen ulos teatterista raivosta kiehuen.

Asian summaa hienosti Robert Downey Jr:n rooli Tropic Thunderissa, tuossa hölmön erinomaisessa komediassa, joka piikillään osuu suoraan valkopesun ytimeen. Elokuvassa näyttelijä nimeltä Kirk Lazarus (Downey) esittää afroamerikkalaista Osirista, ja on käynyt kirurgin pakeilla saavuttaakseen roolin vaatiman tumman ihon.

Jokaista hyvää elokuvaa, jota tähdittää aidon ja kiinnostavan tuntuinen kaarti näyttelijöitä, tasapainottaa tarina joka luomisvaiheessa kääntyy täysin päälaelleen. Valkopesu elää kaikesta kritiikistä ja ongelman tiedostamisesta huolimatta hyvin. Sen lisäksi, että roolitus kääntyy valkoihoiseksi, muokkaa se myös käsityksiä ihmisistä räikeämmällä tavalla. The Last Airbenderin roolitus aiheutti maidonvalkoisuudellaan paljon negatiivista huomiota. Kyseessä oli aasialaisia vaikutteita omaava tarina, jonka animaatiohahmot näyttävät kaikkea muuta kuin keskiverto-amerikkalaiselta. Tästä huolimatta pääosiin palkattiin kolme valkoihoista näyttelijää, ja ainoaa anti-sankaria, Zukoa, esittämään palkattiin Dev Patel. Voisi todeta, että 2010 valmistuneen elokuvan näyttelijäkaarti ei sisältänyt yhtään suurta nimeä, ja näin ollen menetettiin erinomainen tilaisuus tehdä kunniaa alkuperäisten hahmojen syntyperälle.

The Last Airbender (2010)
The Last Airbender (2010)

Tuntuukin, että televisio kevyempänä viihdemuotona, ottaa harppauksia, sekä kulurakenteensa vuoksi riskejä, myös tässä asiassa. Shonda Rimesin luotsaamia supersarjoja Scandal  ja How To Get Away With Murder tähdittävät afroamerikkalaiset naiset. Nicole Beharie on pääosassaSleepy Hollow-sarjassa. Orange Is the New Black, Black-ish, Empire, jopa Greyn Anatomia,poikkeavat tarjonnasta, jota näimme vielä noin 10 vuotta sitten. Erinomaista, tänä syksynä alkanutta Quanticoa tähdittää intialaissyntyinen näyttelijätär, Priyanka Chopra.

Suuri merkitys on kuitenkin myös tuotantopuolella. Ei auta, että tarinaan palkataan “pakolliset värilliset ihmiset”, jos näiden maailmaa ei osata kuvata autenttisesti. Jos ensimmäinen askel on, että intialaista miestä ei esitä valkoinen mies kuten Blake Edwarsin Party-elokuvassa, jossaPeter Sellers meikattiin intialaiseksi, niin toinen askel on ymmärtää, että hyväkään kirjoittaja ei ymmärrä kaikkea.

Aziz Ansarin Netflixillä alkanut Master of None toimii, koska kertojan ääni on aito. Samalla Ansari kääntää stereotypioita päälaelleen yhdessä toisen käsikirjoittajan, Alan Yangin, kanssa. Ansari tutkii ilmiötä erinomaisesti jaksossa Indians on TV, nostaen esiin rankkoja stereotypioita aasialaisista. Tuloksena on rehellisen virkistävä kuvaus. Ja ennen kaikkea, dialogi tuntuu aidolta, eikä tönköltä ja vanhentuneelta.

Kaiken poliittisen korrektiuden keskellä hyvää tarkoittavat tuottajat ja studiopomot tekevät usein enemmän hallaa vähemmistöille. Raaka ja yksinkertainen, kieroltakin tuntuva keino välttää moraaliset ärsyyntymismyrskyt ja keskustelut hahmojen kuvauksesta on antaa roolihahmojen kehitys näiden vähemmistöjen omiin käsiin. Kuka pystyy kirjoittamaan aidompaa kuvausta intialaisesta miehestä kuin intialainen mies? Jos hahmo on kliseinen, ainakin sille on perustelunsa.

Vulture TV:n podcastin Master of None and Diversity on Television in 2015- lähetyksessä puhuttiin myös aasialaisten miesnäyttelijöiden aseksualisoinnista. Aasialaiset esittävät lääkäreitä ja IT-nörttejä, äkäisiä kuppilanpitäjiä ja reppanoita jotka eivät koskaan saa naista. Kamalalla nimellä ristitty, mutta erinomainen, Crazy Ex-Girlfriend on ensimmäinen tv-sarja, jossa ihailun kohteena toimii selkeästi aasialaista sukupuuta kantava Josh Chen (Vincent Rodriguez III). Ansari puolestaan pistää komean kaksimetrisen Gerrard Lobon punnertamaan Indians on TV-jakson taustalla, kun kaksi tyypillisempää intialaista miestä keskustelee etualalla tv-alan stereotypionnista. Pointti isketään perille vasaralla.

Sama podcast nostaa esille tärkeän pointin

Todellinen tasa-arvo viihteessä toteutuu vasta kun näyttelijä, rodusta ja sukupuolesta riippumatta, pystyy esittämään roistoa, narkkaria, pinkoa tai hurmuria, ilman että ryhdytään käymään keskustelua siitä miten hahmo edustaa kyseistä ryhmää väärin.

Master of None

Pyörä pyörii onneksi myös toiseen suuntaan. Star Wars edustaa, kuvaamansa galaksin lailla, enenevässä määrin yhä erilaisempia etnisiä ihmisryhmiä. Marvel-universumin Heimdal, rooli jota voisi perinteisesti pitää hyvin vitivalkoisena, on vakaasti hurmaavan Idris Elban käsissä. Kukaan tuskin nykyään enää edes kyseenalaistaa tätä roolitusta. Lucy Liu seikkailee Sherlock Holmesin rinnalla Joan Watsonina tv-sarjassa Elementary. Uusia tapoja katsoa asioita syntyy sitä mukaa kun mahdollisuuksia mielenkiintoisiin roolituksiin uskalletaan antaa.

Jos tuudittaudumme uskomaan valkopesun olevan hieman hölmöä elokuvahistoriaa, asiaa ymmärtämättömien tai pakon edessä saneltujen ehtojen ajankuvaa, olemme väärässä. Niin erinomainen kuin Jennifer Lawrence onkin Katniss Everdeeninä Nälkäpeli-sarjassa, ei hän vastaa kirjailijan alkuperäistä kuvausta tytöstä. Katnissilla on oliivinvärinen iho, ja mustat hiukset, osoittaen selkeästi sankarin etnisen alkuperän olevan jotain muuta. Asiasta kirjoitettaessa on usein todettu, että vaikka Lawrence olisikin lahjakkain ja sopivin henkilö rooliin, täytyy kuitenkin muistaa että osaan ei etsitty alunperinkään muita kuin nimenomaan valkoihoisia näyttelijöitä. Voi olla, että studion vaadittua Katnissin sukupuolen vaihtamista pojaksi, oli taistelua hahmosta käyty jo liian kauan. Olisihan outoa, että nuorille naisille suunnatun tarinan pääosassa olisi nuori tyttö, saati että värillinen tyttö.

Ghost In the Shellin sankaritarta, Motoko Kusanagia, esittämään on palkattu ihastuttava Scarlett Johansson. Fanien, sekä omasta mielestäni, valinnan olisi voinut suorittaa paremmin – Hollywood on täynnä aasialaissyntyisiä näyttelijättäriä, jotka sopivat rooliin myös taidoiltaan, kuten esimerkiksi Pacific Rim-elokuvassa hurmannut japanilainen Rinko Kikuchi.

Lucy Liu Sherlock Holmes-sarja Elementaryn Watsonina.
Lucy Liu Sherlock Holmes-sarja Elementaryn Watsonina.

Ridley Scott täytti egyptiläisistä kertovan spektaakkelinsa Exodus: Gods and Kings valkoisilla miehillä. Kuvauspaikalla tarvittiin oletettavasti sekä runsaasti aurinkorasvaa että ihomaalia. Helmikuussa ilmestyvää Gods of Egyptiä on jo etukäteen naureskeltu valkoisimmaksi elokuvaksi aikoihin (tai ainakin vuoteen), kun sitä tähdittävät Gerard Butler, Nikolaj Coster-Waldau, Geoffrey Rush sekä Brenton Thwaites. Chadwick Bosemanin (tuleva Marvel-sankari Black Panther) roolia on mediassa luonnehdittu tyypillisenä “magical negro” stereotyyppinä.

Ridley Scott puolusteli aikoinaan Exodus-elokuvan ympärillä käydyssä keskustelussa valintojaan rahoituksella. Jos elokuvaa tähdittämässä ei ole suuria nimiä vetämässä kansaa teattereihin, ei rahaa tekemiseen yksinkertaisesti tule. Voinemme kuitenkin todeta, että elokuvien määrä, jotka tehdään mielessä tietty kohdeyleisö (valkoiset miehet), ei ole enää ainoa varma tapa tehdä tulosta. Toisinaan se on jopa tappiollinen käytäntö. Suurten toimintaelokuvien kaavaa voisikin tulevaisuudessa muuttaa, ja jos tarkoituksena on tuijottaa viivan alle jäävää summaa, näin tulee jatkossa luultavasti käymäänkin. Toisekseen, voimmeko todellakin olettaa esimerkiksi Gods of Egyptin näyttelijäkaartista kenenkään muun kuin Butlerin kiinnostavan ihmisiä niin paljon, että valintojen vitivalkoisuus olisi perusteltua? Muutos tuskin tulee Hollywoodin halusta tehdä kulttuuritekoja, sivistää ihmisiä. Muutoksen tulee aiheuttamaan raha, ja kenties katsojat jotka voivat äänestää lompakoillaan.

Ongelma on syvällä, ja asian ymmärtäminen rahoitusportaassa isoissa tuotannoissa tulee kestämään kauan. Voimme iloita pienten tuotantojen, sekä television ottamista askelista, mutta suuret jättituotannot ovat ne joista puhutaan, joita katsotaan, ja jotka – halusimmepa tai emme – vaikuttavat sisällöllään suureen osaan maailmaa. Ei riitä että me täällä Suomessa olemme tarpeeksi fiksuja ymmärtääksemme monikulttuurista maailmaa; sama viesti kulkee myös elokuvien kotimaassa.

Kommentit