Yksin Marsissa piristää kertaheitolla genreä 70-luvun discon tahtiin

themartianarvostelu

Lukiessani kesällä Andy Weirin The Martian-kirjaa huomasin uppoutuvani sivukausiksi perunanviljelyn ihmeelliseen maailmaan Marsissa. Onnettomien tapahtumien seurauksena planeetalle yksin jäänyt astronautti Mark Watney kertoo yksityiskohtaiseen tyyliin päiväkirjamaisen lokinsa kautta, kuinka saada kourallinen perunoita kasvamaan planeetalla, missä minkään ei periaatteessa pitäisi kasvaa – käyttämällä viljelysaineina kekseliäisyyttä, sisukkuutta sekä omaa paskaansa. Olin lumoutunut. Onneksi tarina päätyi myös valkokankaalle, sillä kyseessä on yksi vuoden nautinnollisimmista elokuvakokemuksista.

Ridley Scottin ohjaama Yksin Marsissa onnistuu nappaamaan kiinni siitä mikä tarinassa on parhainta. Scott antaa periksi tarinalle, ja jättää kerrankin mahtipontisen maailmojen maalailun vähemmälle. Se tasapainottelee hienosti yksinäisen miehen Robinson Crusoe-tarinana, Matt Damonin puhuessa lähinnä itsekseen, katsojille sekä videokameralle. Toisena osana on vankka, tuttu todellisuus maan päällä NASAn yrittäessä ymmärtää Watneyn mahdollisuuksia selviytymiseen. Tarinasta puuttuvat mystisyys sekä avaruusoliot, mikä tekee siitä yllättävän modernin ja raikkaan kokemuksen avaruutta mystifioivien elokuvien jälkeen.

Kukaan ei ole niin yksin kuin ainut mies kaukaisella planeetalla, mutta samalla tartutaan ihmisyyden peruskysymyksiin. Vaikka päällisin puolin tarina keskittyy selviytymiseen, hengissäpysymiseen, on siinä kuitenkin vankka tunnelma kenties vielä jostain ahdistavammasta – täydellisestä yksinäisyydestä. Avaruus on suuri ja pimeä paikka ja maalannut aina hyvän taustan tarinoille eristäytymisestä, riskistä ja omillaan olosta. Paluumatkalla oleva miehistö, joka ei tiedä Watneyn selviytyneen, on jo itsessään muusta sivilisaatiosta eristäytynyt yksikkö. Kuinka yksinäiseltä siis täytyykään tuntua miehestä, joka on planeetan ainut asukas?

Watneyn näkyvin ja suurin ongelma on hyvin yksinkertainen. Kuinka pysyä hengissä vuosia planeetalla jossa mikään ei kasva, missä elämää ylläpitävät happea ja vettä tuottavat laitteet on suunniteltu tekemään osansa muutaman kuukauden ajan, sekä saamaan pieni ruokavarasto riittämään kunnes seuraava lento Marsiin saapuu, vuosien päästä.

Mark Watneyn omin sanoin: hän on kusessa.

Elokuvan piristävin elementti onkin huumori. Yksinäisen miehen ainoat viihde-elämykset koostuvat miehistön jälkeenjättämien henkilökohtaisten tavaroiden aarrekasoista. Saalis on lohduton ja hermostuttava – kuinka kauan pystyt kuuntelemaan 70-luvun discoa tulematta hulluksi? Kun NASAn aivoriihet pohtivat kuinka monta viikkoa Watney pysyy hengissä, mies heiluttaa vasaraa kiroten The Bee Geesin tahtiin. Traaginen tilanne hymyilyttää herkullisesti. Sarkastinen kommentointi tilanteen lohduttomuudesta pitää miehen hengissä ja mielen korkealla. Samalla katsoja kiintyy Watneyyn entistä enemmän tehden tästä sympaattisimman astronautin kiperässä tilanteessa elokuvan historiassa.

On nautinnollista katsoa trillerimäiseksi rakennettua avaruusdraamaa, joka enimmäkseen naurattaa. Yksin Marsissa ei ota genreään täydellisen vakavasti, joka osoittautuu myös elokuvan pelastajaksi. Se sysää syrjään vanhat kliseet tiukkojen tilanteiden ja avaruusjargonin arvokkuudesta – kyseessä on ihmishenki, mutta asiaa lähestytään sisukkuuden ja mustan huumorin kautta. Se on kuitenkin myös asiaa tutkineiden asiantuntijoiden mukaan yllättävän tarkka ja mahdollinen – lukuunottamatta olosuhteita joiden vuoksi mies alunperin päätyi planeetalle yksin heilumaan.

Kun Mark Watney ajaa Roverilla pitkin punaisen planeetan pintaa,  ABBAn Waterloon soidessa taustalla, ollaan matkalla kohti onnistunutta ja yllättävän herkkää tarinankerrontaa.

Kommentit